Intuitiosta uutta vuotta

Joidenkin uskomusten mukaan jouluaaton ja joulupäivän välisestä yöstä alkaa kahdentoista yön mittainen pyhien öiden sarja. Tällöin ihmisen yhteys henkimaailmaan on ohut ja näiden öiden aikoina osa poimii seuraavan vuoden kuukausien tulevien tapahtumien teemoja. Siis toisinsanoen heti herättyään kirjataan nähdyt unet ylös ja poimitaan niistä teemaa tuleville kuukausille, ensimmäinen on tammikuulle, toinen helmikuulle ja niin edespäin. Jos tätä ei ehtinyt tekemään niin kuukausien teemansa voi kirjata intuitiollakin. Itseltä unohtui pyhien öiden mahdollisuus tänä vuonna kokonaan. Tietysti ensi yöstä vielä ehtisi heinäkuusta eteenpäin. Vaikka kaksi edellistakin yötä unineen on vielä muistissa. Ehkä kirjoittelen niitä ylös vielä tänään.

Vuoden viimeinen päivä ja vuodenvaihde lie surullisen kuuluisaa aikaa erinäisten lupausten tekemiselle. Minullakin on roppakaupalla paremman elämän lupauksia mielessä ja kielenpäälläkin. Tänä vuonna ajattelin lähestyä asiaa hiukan toisin. Luin aamun lehdestä nuoresta naisesta joka oli vaihtanut uran merillä yrittäjyyteen. Kaikki oli alkanut unelmien, toiveiden ja haaveiden, hullujenkin, ylöskirjoittamisella. Ja hämmästyksekseen hän huomasi kovin monen asian toteutuneen. Olen itse kirjoittanut tänne blogiini siitä kuinka vaikeina aikoina, osana kiitollisuusharjoituksiani, kirjoitin unelmieni elämästä varovaisen realistisen kuvauksen, joka sitten toteutuikin monelta osin. Ehkä on aika myös osin päivittää sitä unelmaa?

Olen varautunut lämmittämään mukitolkulla kaakaota ja kerännyt filtin keinuvan lepolassen viereen. Ajattelin hiukan pyhiä oitä varioiden miettiä kynttilän ja meditaatiomusiikin rytmittämänä tavoitteitani, toiveitani, unelmiani ja odotuksiani tulevalle vuodelle. Kirjaan niitä sitten intuitiolla ja ajatuksella kuukausittain teemoitellen ylös. Ehkäpä käytän myös niitä näkemiäni unia osana.

Ehkä sinäkin haluat kokeilla jotain samankaltaista? Se suo mahdollisuuden myös katsoa ja reflektoida mennyttä vuotta sekä kurkistella tulevaan. Eilisen blogikirjoituksenikin teemaa hiukan hipoen, elämä on tässä ja nyt, olisiko tämä yksi väline pyristellä irti sitku ajattelusta ja rakentaa itse konkreettisesti sitä unelmien elämää tähän hetkeen?

Tuhkimotarinoita - A battle you know nothing about

Katselin eilen Yle Areenasta tämän kauden Tuhkimotarinoita. (suosittelen)

Tarkoituksenani oli katsoa vain yksi jakso, se jossa esiintyy ystäväni, mutta päädyin katsomaan kaikki. Vaikeudet on vääjäämättömiä elämässä ja olennaisinta kai onkin miten niistä selviää? 

Miten pääsee yli vaikeuksistaan katkeroitumatta ja ottamatta sitä tai sen sisarta kateutta, matkakumppanikseen. 

Jäin miettimään myös kuinka tuo kurkistus toisen elämään toi hyvin esille sen minkä tiedämme kaikki, mutta emme useinkaan halua muistaa. Nimittäin ei koskaan pidä olla kateellinen toisen onnesta kun ei tiedä sen hintaa. Tarinoissa esiteltyjen naisista ei taida tänä päivänä arjessa näkyä ne elämän suuret kolhut. Siitä huolimatta että niitä siellä on. Oman tarinansa meistä tietää jokainen, toisen tarinaa ei koskaa voi täysin tietää. Kadehdimme toisiamme usein oletusten tai ohuen tuntemuksen pohjalta, jonkun jota näemme, tai luulemme näkevämme. 

Toisesta näkee vain sen minkä hän haluaa näyttää. Meissä jokaisessa on epäonnistumisia, kolhuja ja menetyksiä, emme vaan kaikki pidä näitä ikäviä asioita näkyvillä. Se että kukaan ei ole kuulemassa kun puu kaatuu metsässä, ei tarkoita etteikö se olisi kaatunut. Ja se että taisteluistaan on selvinnyt, ei tarkoita etteikö niitä olisi ollut. Se kuinka paljon itsestään haluaa paljastaa toisille ja mitä puolia itsessään haluaa pitää itsellään on taas jokaisen oma asia. Jokainen jakaa sen minkä sopivaksi kokee. Se lie ihmisoikeuksista perimmäisimpiä?

Mitä sitten haluan tällä kirjoituksellani sanoa? Ehkä sitä että meidän tulisi muistaa että koskaan emme voi täysin tietää toisen ihmisen polkua eivätkä luulot ole tiedon väärtejä ja ennenkaikkea se mitä näemme ei koskaan ole koko kuva, ihminen on aina enemmän kuin osiensa summa. Aina tulisi muistaa siis suhtautua toiseen kunnioituksella, riippumatta siitä kuka hän on, mitä hän sanoo ja miltä hän näyttää, sillä siitähän siinä on kysymys, ihmisarvon kunnioittamisesta, rakastavasta myötätunnosta?

Elämä on tässä!

Tämä ei ole kertausharjoitus, tämä ei ole "layover" -välivaihe jota sitten seuraa se elämä. Elämä on tässä ja nyt. Ei tulossa eikä menneessä. Meillä jokaisella on vain tämä hetki, tässä ja nyt. 

Jos sinulla olisi huomenna vain se mistä tänään olet kiitollinen, 

mistä olisitkaan kiitollinen?

Eletään hetkessä, sillä kellään meistä ei ole yhtään enempää.

Näillä ajatuksilla suuntaan vuoden viimeisiin päiviin: 

<3

Kiitollisuus, onni ja mielenrauha

Vähintäänkin mielenkiintoisen vuoden vedellessä viimeisiään päätin kirjoittaa vielä edes tämän yhden postauksen tälle vuodelle. Olen ollut aika hiljaa paristakin syystä. Ensinnäkin muu elämä ja sen rytmittäminen on vienyt tilaa. Toisekseen pääni sisällä on kimpoillut niin monia keskeneräisiä prosesseja ja ajatuksia että en tietoisesti ole halunnut edes yrittää pukea niitä sanoiksi. Miten sanoittaa sellaista mitä ei itsekään ymmärrä, mistä ei ole vielä mielipidettään muodostanut?

Kuluneen vuoden aikana pääteeman tuntuu muodostaneen eräänlainen tasapaino. Asiat ovat asettuneet paikoilleen. Vai onko sittenkin niin että minä olen löytänyt sen mielenrauhan, tilan jossa voin antaa asioiden tulla ja mennä, jossa osaan ottaa vastaan sen mitä tulee, hyväksyä asiat sellaisina kun ne ovat, yrittämättä muuttaa niitä?

Vaikka pieni Buddha sisälläni on vahvistunut, ei se toki aina ole ensimmäisenä esillä. Toisinaan hermostun ja kiihdyn asioista, silloin kuormitusta on yleensä muutenkin enemmän. Mutta aina, pienen tauon päälle, löydän sisäisen Buddhani ja sen olennaisimman, yhden pienen kysymyksen joka muuttaa kaiken. Tunteiden myrskytessä, mistä tahansa syystä, kysyn itseltäni vain yhden kysymyksen: "onko se tärkeää?". Tiedättekö, hyvin harva asia on. Useimmat joita väitämme tärkeiksi ovat niitä joissa egomme on ottanut osumaa tai joissa me haluamme jonkin asian menevän tietyllä tavalla, jonkun ihmisen toimivan tietyllä tavalla. Sen sijaan että hyväksyisimme asioiden ja ihmisten luonteen ja antaisimme niiden olla. Ei kaikella tarvitse olla paikkaa, lokeroa ja leimaa. Asiat vaan olevat. Tämän olen tänä vuonna oppinut. Melko huikeaa eikö?

Olen oppinut keskittymään olennaiseen, tarttumaan työhön. Osaan antaa asioiden olla, osaan paremmin luopua hallinnan tarpeesta. Loppujen lopuksi on tärkeintä ymmärtää olevaisuuden luonne ja oma olevaisuutensa osana ykseyttä. Minulle elämä ei ole kilpailua eikä siinä ole tärkeintä miten paljon omistaa, eikä siinä ole tärkeää määrittää sitä miten sijoittuu suhteessa toisiin, tai miten toiset suhtautuvat ja sijoittuvat suhteessa sinuun. Olennaisinta minulle on ollut päästä kosketuksiin oman ytimeni kanssa, eheytyä, täydentyä ja saavuttaa mielenrauhaa. 

Kuluneen vuoden ajan olen tuntenut käsittämätöntä kiitollisuutta ja onnenpotkuja. Elämä ei aina vie niinkuin toivoisi, mutta aina siten kuten minun parhaakseni on. En murehdi menneitä enkä stressaa tulevaa, elämä on tässä ja nyt. Koko vuoden olen tuntenut olevani keskellä käsittämätöntä hyvää ja onnea. Eikä se tarkoita etteikö kohdalla olisi ollut vastoinkäymisiäkin. Mutta kaiken keskellä olen tiennyt varmuudella että elämä kantaa. Koen saavuttaneeni vuoden aikana jotain niin olennaista että huomaan tässäkin olevani kyvytön kuvaamaan sitä riittävän hyvin. Alleviivasin tekstistä niitä joita koen olennaisimmiksi

 Vaikka kaikki on kesken on kaikki kuitenkin niin valmista, täydellistä, tässä ja nyt, keskellä epätäydellisyyttä. Joka päivä olen onnellisempi kuin eilen ja mitä onnellisempi olen sitä ihmeellisempiä onnenpotkuja tielleni on osunut. Tämän olon lähteille soisi jokaisen pääsevän.

Kaikki lähtee kiitollisuudesta, ja joulunaika jos mikä, on otollinen kiitollisuuden tunteiden harjoittamiselle. Kiitollisuutta seuraa onni.... kokeile vaikka ;)

Ota vastuuta!

Kiusata
olla ilkeä toiselle, esim. nimitellä tai satuttaa fyysisesti

englanti: bully, distress, harass ido: dezolar, jenar, tormentar ranska: sofocar

ruotsi: anfäkta, besvära, reta saksa: schinden

Eilen televisiosta tullut A2 koulukiusaamisilta laittoi ajattelemaan. Ajattelemaan siinä määrin että tuli tarve kirjoittaa blogiinkin. Mikäli eilinen ohjelma jäi katsomatta, löydät sen täältä A2 Koulukiusaamis-ilta

Paljon ajatuksia herättänyt ohjelma pyörittää ajatuksia vielä näin seuraavana päivänäkin. Jos et ole katsonut niin kannattaa katsoa. Päällimmäisenä ajatuksena minulla on se, että miten voidaan edes kuvitella että kitketään täysin semmoinen ominaisuus ihmisestä, joka aikuisen maailmassa sitten on taas hyväksyttävä, ja suorastaan välttämätön työelämässä. Jälkimmäisessä yhä useampi on tilanteessa jossa pitää valita onko kiusaajien joukossa vai tippuuko kiusatuksi. Työelämässä kiusaaja voi olla usein ihminen jolla on valtaa sinuun, itselläni se oli lähiesimies. Silloin kun kiusaaminen tapahtuu valtarakenteen sisällä ja valtaa käyttävän taholta, saa se usein hiljaisen hyväksynnän. Kiire oli eilisessä ohjelmassakin erää opettajan tukkia nuoren tytön suu kun tämä totesi että opettajakin voi olla se kiusaaja. Kauhealla kiireellä tämä naisopettaja sivalsi takaisin, että opettajiakin kiusataan. Eihän kaksi väärää tee yhtä oikeaa kuitenkaan?

Minusta, jos kiusaamiseen oikeasti halutaan muutosta, sen tulee alkaa aikuisten välisen maailman rehellisellä tarkastelulla ja sen muuttamisella. Kiusaatko sinä, kiusaanko minä? Olenko kiusaamisen mahdollista, puutunko kun kiusataan?

Aikuisten maailmassa kiusaaminen on paremmin huumoriin ja sarkasmiin piilotettua, mutta lopulta helppoa tunnistaa jos haluaa. Joka kerta kun telkkarin uutisia katsoessa on pakko haukkua Jyrki Kataista Käteiseksi ja tyhmäksi sekä ahneeksi tai kun on kaupan jonossa osoiteltava Matti Nykäsen kuvaa seiskassa ja naurettava tämä idioottimaisuudella, tai ivailtava Johanna Tukiaisen tempauksille ja kenties vielä ostettava tuo lehti ja oikein siis taloudellisesti tuettava kiusaamista, joka kerta, olisi pysähdyttävä katsomaan peiliin.

Ihmisten virheille, vioille ja puutteille nauraminen on halpamaista, eikä sitä oikeuta se että ihminen tukkii itse sinne julkisuuteen. Naapureiden, opettajien ja työkaverien tai ystävien tai sukulaisten virheille, vioille ja puutteilla nauraminen ja heidän persoonallaan vitsailu on kiusaamista. Haluttiin me ymmärtää se niin tai ei.

Voiko kiusaaminen tosiaan olla semmoinen asia että yhdessä iässä se on sallittua ja toisessa ei? Ja jos me vastuutamme nuoret muutoksesta ja kilpistämme kiusaamiskeskustelun vain kouluissa tapahtuvaan kiusaamiseen niin eikö se ole tekopyhää vastuunpakoilua aikuisten taholla. Kiusaamisen perusperiaatteet ovat samat, vaikka ympäristö ja harjoittajien ikä vaihtelee. Periaate on silti aina sama. Keinot ja menetelmät samankaltaiset. Aikuisten maailmassa toki ollaan usein tilanteessa, jossa kiusaajalla on käytössään enemmän valtaa jota voi sitten kiusaamisen osana hyödyntää.

Kiusaamisen kitkeminen alkaa ennen kaikkea itsestä. Keskustelun kääntäminen kouluissa tapahtuviin sosiaalisen kompetenssin ohjelmiin tai kiusaamisen ehkäisyn ohjelmiin on näennäisen vastuun ottamista ja henkilökohtaisen vastuun pakoilua. On ihan hyvä jos ongelman kimppuun voidaan "hyökätä" monelta suunnalta, mutta kyllä se pysyvin ja suurin muutos lähtee yksilöistä.

Kiusaanko minä, missä tilanteissa, millä tavoin, miksi, mitä se kertoo minusta, mitä minun tulee korjata itsessäni, jotta minun ei tarvitse käyttää kiusaamista selviytymiskeinona? Uskallanko puuttua kun näen epäasiallista kohtelua, uskallanko puuttua ystävän tai vanhempani tai lasteni käytökseen? Enhän käytöksellani tule mahdollistaneeksi kiusaajan toimintaa?Meidän aikuisten jos jonkun, tulisi tarkastella aikomuksiamme aina ennenkuin suumme avaamme.

Johdetaan esimerkin voimalla, leading by example!

Ja lopulta, miten voin osoittaa enemmän rakkaudellista myötätuntoa toisia kohtaan?
Otetaan vastuu omista teoistamme ja ollaan itse se muutos minkä haluamme nähdä, tässä asiassa vastuussa ei voi olla se joku muu, vastuussa on jokainen ja aina ensin itsestään!

Uudistu!

"Ainoa henkilö, joka käyttäytyy järkevästi, on räätälini.

Hän ottaa minun mittani joka kerta uudelleen kun

tapaamme. Kaikki muut käyttävät minusta vanhoja

mittojani ja kuvittelevat, että minä yhä sovin niihin."

George Bernard Shaw

Mitä mittoja sinä käytät itseesi ja toisiin?
Muistathan paitsi uudistua itse, myös sallia toisten uudistua :)

Uusia alkuja

Onneksi jokainen päivä, jokainen hetki, on täynnä uusia alkuja. Tänä aamuna heräsin taas uudelleen suuntaamaan kompassiani. Joskus sitä menettää kyvyn nähdä metsää puilta, tai puita metsältä, yhtä kaikki, hukkaa suunnan. Sitten huomaa vaan kamppailevansa turhaan samojen asioiden kanssa koko ajan. Vaikka ääneen ei valita niin sisälle, tai valitus on jalostunut pohdinnaksi. Omaa ääntänsä on syytä tarkastella, kun pohdiskelet, niin onko se vain tapasi valittaa?

Melkoisten oivallusten yö takana siis. On mahtavaa herätä uuden, vaikkakin niin itsestäänselvän oivalluksen vierestä, kaataa tee kuppiin hautumaan ja alkaa päivä brahma viharatin Metta - harjoituksella:

May you be happy

May you be safe

May you be healthy

May you be at ease

Matkalla itseen

Pieni blogitauko tuli taas kuin itsestään. Olen päättänyt olla ottamatta stressiä kirjoittamisesta. Kirjoittamisessa on painottunut intuitiivisen muistikirjan kirjoittaminen. Siitä on tullut ovi ihan toisenlaiseen todellisuuteen. Intuitiivinen kirjoittaminen on avannut käsittämättömän syvän kosketuksen ja yhteyden päivätajunnan ja alitajuisen välille. Jotenkin elämästä on tullut paljon helpompaa. Asiat arjessa sujuvat paljon paremmin. Jotenkin se yhteys vaan itsen ja oman ytimen välillä on vahvistunut. Uusi ikkuna on auennut ja kaikki on selkeämpää.

Tällä hetkellä keskityn työstämään kehon ja mielen välistä yhteyttä. Olen löytänyt Yin-joogan ja voi taivas kuinka paljon mieli vastustaa ja kuinka keho taipuu. Suosittelen sitäkin kaikille.

Tämä matka itsen äärelle on jotain niin sanoinkuvaamatonta. Kaikki turha katoaa ympäriltä ja arjen pienet surut ja murheet jauhautuvat niissä rattaissa tyystin pois. Draamanhakuiset ihmiset tai tilanteet työntävät pois luotaan. Samoin huomaan herkistyneeni negatiivisille energioille siinä määrin, että olen alkanut nähdä parhaaksi niiden välttelyn. Se mielenrauha mikä minussa on, on jotenkin rajatonta ja käsittämätöntä. Jos et ole kokeillu intuitiivista kirjoittamista vielä niin tee se ihmeessä! Itse aloittelen seuraavaksi intuitiivistä maalaamista. En malta odottaa mitä uutta se avaa ja missä määrin :)

Oman elämäsi valmentaja?

Törmäsin tänään Sanna Mämmin blogipostaukseen elämänvalmennusguruilua koskien. Osin jää tietenkin mietityttämään prosessi joka Sannaa on pohdintoihinsa ohjannut mutta aihe on osuva.

Olen jo pitkään seurannut miten erilaiset valmentajakoulutukset leviävät Suomeen nopeampaa kuin mikään muu länsimainen hapatus. Löyhästi new ageen ja itämaisiin uskontoihin perustuvat valmennuspaketit tuntuvat rakentuvan näennäistitteleille ja ikiaikaisille universaaleille viisauksille, joita jauhetaan ja väännellään rahankiilto silmissä? On vaikka minkälaista superlifecoach Lpngyt valmennustitteliä. Koulutuksia tarjotaan tuhansien eurojen pakettihinnoilla ja selvää on että kysyntää riittää, koska kurssejä löydät takuulla lähimmän opistosi tarjonnasta.

Jään väkisinkin miettimään, että mitä näillä tuhansien satsauksilla sitten voidaan saada? Epäilen koulutusten rakentuvan ihmisten motivoinnin opettelulle (hienoisesti manipuloinnin rajoillakin ehkä?) ja kaikille lopulta tutuille elämänviisauksille aina hidastamisestä, läsnäolosta lähtien. Epäilykselle suhtaudun siihen saako kursseilta kotitehtävien ja ryhmätöiden lisäksi muuta. Ihmisten kanssa juttelu elämästä herättää aina oivalluksia tottakai, elämästä keskustelu avartaa ja avaa lukkoja itsessä. Joitakin latteuksiakin on hyvä muistaa. Henkinen valmennus todennäköisesti käsitellään. Ihan hyviä juttuja, mutta ei mitään tuhansien eurojen arvoista. Tietenkin vain spekuloin. Voihan olla että ketulle pihlajanmarjat on happamia. Monen mielestä ei ole koska uusia kursseja ja titteleitä sikiää kuin sieniä sateella. Ilman kysyntää ei ole tarjontaa. Saadakseni valistuneemman mielipiteeni selville pitäisi ostaa moinen paketti. Jätän ostamatta ilmeisistä syistä.

Mietin miten traagista on se että ihminen vieraantuu omasta itsestään ja turvautuu kaikessa ulkopuoliseen valmentajaan? Siis näinhän täytyy olla jotta jokaiselle valmistuneelle valmentajalle löytyy kysyntää. Työyhteisöt ja työpaikkojen hyvinvointiin satsaavat yritykset ja toimialat työllistää tottakai osan. Taattua on että yhä useammin erinäisillä firman virkistyspäivillä, paitsi syödään buffettia pomon piikkiin, istutaan ringissä valmennusgurun johdolla ja treenataan hyviä vuorovaikutustaitoja ja läsnäoloa työhyvinvoinnin ja lopulta tehokkuuden nimissä. Eikä siinä mitään. Tarkoitus pyhittää keinot? Mutta onko valmennuksesta ja valmentajasta tullut itseisarvo? Missä menee raja gurun palvonnan ja ihmisen ohjaamisen välillä?

En voi olla ajattelematta, että tämän eräänlaisen "gurulogian" sijaan yksilöitä tulisi kannustaa kuulemaan omaa sisintään, löytämään se vanha kunnon "maalaisjärki" itsestään. Että maltettaisiin uskoa itseensä ja jaksettaisiin kuunnella itseä. Uskoisin että vaikka toisten ihmisten kanssa keskustelu ja erilaiset opit ja kirjat antavat meille suuntaa, ei mikään vie tehokkaammin ikiaikaisen totuuden lähteille kun itse. Että elämään ei tarvita menetelmää.

Onko erilaisten elämäntapavalmentajien invaasio vain yksi modernin ajan pyramidihuijauksista? Ketjun yläpäässä rikastutaan eniten. Milloin tämä new age henkisyys ja erilaiset ääri-ilmiöt kokevat lakipisteensä? Ja kauanko aallonharjaa kestää? Ainoa mikä on varmaa, on se että valmennusbisnes on ison rahan bisnes.

Urheilupuolella riehunut PT vimma, on jatkunut jo useamman vuoden. Ja vasta viimeisen vuoden aikana on alettu esittämään varovaisia kysymyksiä siitä millä kriteereillä voidaan valmentaa. Toivoisi että ammattilaispalveluita myyvien kritisointiin päästäisiin myös henkisen puolen palveluissa. Elämäntapavalmentajista voisi olla hyvä aloittaa vaikka tarkastelun paikkaa olisi myös erinäisiä ei-aineellisia hoitoja ja hörhöpalveluita pimeästi myyvien osalta. ;)

Vai onko niin, että erinäisiin valmennuskuvioihin haksahtavienkin osalta kyse on syvemmästä sielunsuunnitelmasta, jolla on oma tarkoituksensa? Entä kun valmennus johtaa ohjattavan tekemään radikaaleja elämänmuutoksia, irtisanomaan työnsä, myymään kotinsa jne? Missä on valmentajan vastuu valmennuksestaan?

Toivoisin, että ihmiset pysähtyisivät miettimään millä mandaatilla toinen on pätevä ohjaamaan toista? Missä vaiheessa ihminen lakkasi olemasta oman itsensä ja elämänsä paras asiantuntija? Missä vaiheessa itseä koskevat vastaukset opittiin etsimään itsen ulkopuolelta?

Uskalla siis tänäänkin pysähtyä hetkeksi, kuuntele itseäsi. Jos meditoiminen on hankalaa niin piirrä, kirjoita tai vaikka tanssi, ilman suunnitelmaa, tajunnanvirtana. Voit yllättyä mitä itsestäsi nousee pintaan sillä kaikki on jo meissä. Uskalla löytää se itsestäsi <3

Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, 

tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin 

suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä 

mahdollisuuksia.

Eino Leino, HS 14.2.1915

Intuitiivinen kirjoittaminen

Mieli lakkaa yrittämästä

ja tietää,

minä lakkaan samaistumasta Minuun 

ja olen Me

tässä hetkessä, koko ajan

hämmästyttävä tietoisuuden ympyrä,

joka kytkee kaiken maailmassa yhteen,

ja kun tiedän tämän, en tee mitää väärää,

vaan koen vain iloa kohdatessani muut

ja olen pelkkää sydäntä,

ja kun pysähdyn uudelleen:

pieni Buddhan hymy.

To believe or not to believe?

Ulos on saapunut ihana raikkaus, vaikka vain aavistus, mutta lupaus syksystä <3
Olen onnesta soikeana, koska syksy on minulle merkinnyt aina virkistävää, raikasta, ja puhdistavaa aikaa. Nautin syyssateista, pimenevistä illoista, ja luonnon viimeisestä väri-ilottelusta, ennen siirtymistä lepokauteensa. No, en voi sanoa, että mikään vuodenaika olisi vastenmielinen, mutta syksyä odotan usein noiden takkatuli-ilmojen toivossa :)

Tänään, sunnuntai-aamun rauhassa, ja eilisen illan aikana käymieni keskustelun puitteissa olen pohtinut uskoa. Lapsena evankelisluterilaisuuteen kasvatettiin minutkin. Jonkin aikaa olin innostunut uskosta. Osin kai se on halua kuulua johonkin, halua uskoa että on joku jumalainen suunnitelma, mutta sitten arjen inhorealismi. Aikuisuuden pettymys evankelisluterilaisen kirkon, ja muidenkin kirkkojen kaksinaismoralismiin, ja muuhun, ajoi ne pois.

Useiden vuosien ajan opiskelin uskontoja, hain omia kipupisteitä siinä. Uskonnoissa oli liikaa häiritseviä piirteitä. Ilmapiiri oli useissa ryhmittymistä kielteinen kyselyille. Usein edellytettiin sokeaa uskoa, ja se ei istunut ymmärrykseeni. Pohdiskelun teki helpoksi oivallus siitä että yksikään kirkko tai seurakunta, ei omaa monopolia Jumalaan tai jumalalliseen alkulähteeseen. Kirkkoon kuuluminen ei myöskään ole synonyymi jumal-yhteydelle, tai siitä eroaminen ei merkitse eroa Jumalasta tai jumallisuudesta.

Uskonto on uskomista toisen ihmisen kokemukseen,

henkisyys on uskomista omaan kokemukseen.

Jos kerrot, että olet henkinen, koska olet kirjautunut johonkin tiettyyn uskontoon, 

on se sama kuin sanoisit , että olet auto, koska istut autotallissa! 

Jätä siis taaksesi uskomukset, ja salli oman sielusi osoittaa sinulle asioiden luonne 

Steven Bancarz

 Koska kaikki tökki, piti lähteä toiseen äärilaitaan, ateisimiin. Ymmärsin jotain olennaista. Minun piti voida itse ymmärtää mistä on kyse. Kaiken piti tuntua minusta oikealta. Intuitioni piti vahvistaa asia todeksi. Uskonnolliset piirit hylkivät kriittisyyttä, ja kyseenalaistamista, joten jäin ulkopuolelle. Pitkän taipaleen jälkeen, huomaan jumittuneeni jonnekin agnostikon, buddhalaisuuden ja new agen välimaastoon. Tässä on juuri nyt hyvä olla. Marcus Aurelius summasi jo kauan sitten osuvasti:

"Elä hyvä elämä. 

Jos Jumala on ja on hyvä, hän arvostaa hyvyyttäsi enemmän kuin palvontatekojasi. 

Jos Jumala on olemassa ja on paha, niin häntä et haluaisi palvoa muutenkaan. 

Jos Jumalaa ei ole olemassa, 

olet kuitenkin elänyt hyvän elämän ja jätät hyvät muistot jälkipolville"

Kirkosta erosin vuosia sitten. Se ei ollut minun yhteisöni, monista eri syistä johtuen, lopulta kuitenkaan. Oivalsin että minun piti päästä irti kirkkojen ikeen alta ja löytää oma yhteyteni jumaluuteen ja alkulähteelle.
Matkan varrella, uskontoja tutkiessa, ei voi välttyä huomaamasta kuinka paljon kirkko on muokannut lähtökohtia siten, että ne itseä paremmin palvelisivat.

Alkuperäisten asioiden lähteelle palaaminen on ollut vapauttavaa, ja monessa asiassa alkuperäinen resonoi itsessä paremmin. Vai mitä sanot tästä alkuperäisestä arameankieleltä  käännetystä, nykyisin isä meidän- rukouksena tunnetusta, rukouksesta:

Isä-Äiti, Elämän Henkäys, Soinnun Lähde, Sanaton toiminta, Kosmoksen Luoja!

Anna valosi loistaa sisällämme, välillämme ja ulkopuolellamme, jotta voisimme käyttää sitä hyödyllisesti.

Auta meitä kulkemaan polkuamme hengittäen vain sinun Sinusta säteilevää tunnetta.

Salli itsemme kulkea samaa tahtia Sinun kanssasi, 

jotta kulkisimme kuin Kuninkaat ja Kuningattaret kaikkien luotujen kanssa.

Anna meidän tuntea Maan sielu sisimmässämme, sillä siten tulemme tuntemaan kaikessa olevan Viisauden.

Älä salli maallisten asioiden ulkomuodon ja pinnallisuuden pettää meitä, 

vaan vapauta meidät kaikesta siitä, mikä estää kasvuamme.

Älä anna meidän vaipua unohdukseen, että Sinä olet maailma Voima ja Kunnia, 

alati uudistuva Laulu, joka kaunistaa kaiken.

Olkoon Sinun rakkautesi siellä, missä toimintamme syntyy. Näin olkoon!

Aamen"

Tämä rukous löytyy kirjoitettuna valkoiseen marmokiveen Öljymäeltä, ja on suora käännös arameasta (ei kirkon muokkaama) siinä muodossa, kun Joosua sen aikoinaan lausui. Minussa se soi paremmin, kuin kirkkojen versio.

Oletko Sinä tarkastellut suhdettasi uskontoon, uskoon? Mihin sinä uskot ja miksi? Nämä sunnuntain hitaat, ja hiljaiset aamut ovat erinomaisia siihen, hidastamiseen, ja omien  uskontojen tutkailuun. Omien arvojen, ja uskomusten tutkailu on avartavaa. Kokeile edes ;)

Aurinkoa pyhääsi ! Namaste!

Kenen syy?

Ystäväni jakoi facebookissa kuinka hänen läheisensä haudalta, oli varastettu, hänen sinne rakkaudella istuttamansa monivuotiset kukat. Luin kommentteja ja aloin näpyttelemään omaani. Ihan kauheaa tuommoinen. Mielessä pyöri minkälainen mielipaha tuosta jää, ja kuinka hirveä juttu. Olin jo hyvää vauhtia kirjoittamassa kuinka kauhean pysyvä mielipahan lähde tuommoinen teko toiselle, ja on kuinka jotain hirveän ainutkertaista on viety. Kunnes yhtäkkiä tajusin sen. Kirjoitukseni oli lietsomassa toisen mielipahaa, ei liennyttämässä sitä.

Me emme voi läheskään aina, ainakaan tietoisella tasolla, valita sitä minkälaisia tapahtumia kohtaamme, ja elämme. Me olemme siinä mielessä olosuhteiden uhreja. Se mitä voimme kuinkin valita aina, vaikka se on välillä vaikeaa hyväksyä, on oma suhtautumisemme siihen mitä meille tapahtuu. Moni asia voi olla valitettavaa, mutta harva kohtalokasta.

Me luomme itse oman uhritarinamme tai sankaritarinamme. Olemme erinäisten kovien kohtaloiden objekteja vain jos itse niin valitsemme. Meillä on aina itsellemme vastuu siitä millaiseksi kukin kokemus meille muodostuu. Me itse kirjoitamme oman elämämme tarinaa, joka lopulta on sarja kokemuksia, ja niistä jääneitä tunnemuistoja.

On vaikeaa hyväksyä vastuu omasta onnellisuudestaan. Osa kapinoi pitkään sitä vastaan. Se tarkoittaa sitä olet itse vastuussa omista ikävistä kokemuksistasikin. Yksin ja ainoastaan sinä. Sen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että olet pakotettu oikeasti luopumaan toisten syyttelystä, ihmisten osoittelusta, tai onnettomien tapahtumien listaamisestä. Me itse kirjoitamme omaa arkitodellisuuttamme joka hetki. Vain sinä ja sinä yksin, olet vastuussa siitä oletko onnellinen vai et.

Oma vastuu omien tunteiden, ja kokemusmaailman rakentaminen tulee ehkä selviten esille, jos kuvittelet tilanteeseen avioparin. Toinen on kotona valmistellut ruuan pöytään ja siivonnut, jotta toisen olisi ihana tulla kotiin pitkän päivän päällä. Kotiintulijan päivä onkin ollut ennenkuulumattoman huono. Ikäviä asiakkaita, ilkeita pomoja ja paskoja työkavereita. Kotiintulija ei saapuessaan näe siivottua kotia ja valmista ruokaa. Hän näkee vaan että eteisen lattialla on jonkun takki, ja tunnistaa tuoksusta että ruokana on jonkunsortin paisti. "Miksi täällä lattialla on taas takki" huoh, "En minä kyllä tähän aikaan jaksa syödä mitään paisteja" , huoh, "Haluan vaan nukkumaan, nyt täällä haisee ruoka koko kämpässä, miten täällä voi nukkua", huoh. "pesitkö sinä edes sen paidan minkä pyysin?" . Ilta päättyy siihen että kumpikin menee pahalla mielellä nukkumaan. Kotiin töistä saapunut, suhtautui kaikkeen hyvään kielteisesti. Hän valitsi saada kielteisen kokemuksen. Kotona ahkeroinut pahoitti mielensä, hän valitsi mielipahansa. 

Mielipaha ei aina ole valinta ikävässä tilanteessa, me kaikki olemme nähneet ihmsiä jotka suhtautuvat äärimmäisellä positiivisuudella, ja huumorintajulla vastoinkäymisiin. Olemme myös kohdanneet niitä jotka kiukuttelevat, ja polkevat jalkaa vaikka taivaalta sataisi mannaa. 

Mielipaha, katkeruus, ja syyttely, kaikki valintoja. Jokaisen omia. Me jokainen valitsemme, joka hetki sen miten kuhunkin kokemukseen suhtaudumme. Ei tietenkään ole tavoite, että kurjien asioiden edessä hypimme riemusta. Me voimme silti opetella ottamaan tunteen vastaan, JA päästämään siitä irti, pitämättä kiinni ja takertumatta.

Jos otamme vastuun omasta onnellisuudestamme, voimme kaiketi auttaa myös toisia oman onnellisen elämätarinansa kirjoittamisessa? Kun ystävä kertoo murheistaan, autatko rypemään siinä vain näkemään sen yli?

Pyyhin kaiken kirjoittamani pois. Kirjoitin lopulta lyhyen kommentin, jossa totesin, että ikävä juttu ja parempaa tätä päivää. Otetaan tunne vastaan ja päästetään irti? Emme voi valita kokemuksiamme, mutta aina, - AINA, voimme valita kuinka suhtaudumme niihin!

Aito sinä?

Törmäsin netissa Alkuajatus nimiseen sivustoon. Vaikka sivuston luonne, ja tavoite ei varsin ekalla tutustumisella auennut, jätti se ajatuksia. Olenko minä aito itseni? Jokainen on takuulla nähnyt netissä pyöriviä mietelausekuvia, jossa villihevoset kirmaavat taustalla ja päällä on teksti, joka kehoittaa sinua tulemaa siksi joka olet, sen sijaan että olisit se mitä yhteiskunta/toiset sanovat sinun olevan.

Katsoin Alkuajatus sivustolta löytyvän videon pariin otteeseen. Joissakin kohden kolisi, toisissa ei. Uskon, että jokainen meistä tulee, tavalla tai toisella, ympäristönsä uhriksi. Meistä tulee hyviä, ja yhteiskuntakelpoisia. Siihen kasvattaminen on normi, ja kaikkien silmissä paitsi hyväksyttävää, myös tavoiteltavaa. Jään miettimään missä vaiheessa se vie yksilöä pois omasta, aidosta itsestä? Missä vaiheessa hukkaan ydinminäni, ja muutun toisten luomaksi tuotteeksi? Vai muutunko lainkaan?

Alkuajatuksen kunnianhimoinen väite sisältää teorian siitä, että meissä on jo syntymän hetkellä kaikki. Tavallaan uskon että niin onkin? Mutta onko kaikkia ulkoa tuleva automaattisesti muokkaamassa persoonaamme pois itsestämme? Tuntuu hankalalta ajatella, että voisimme kasvaa ihmisyyteemme, ja itseksemme, ilman toisia ihmisiä peilinä. Toisaalta tunnista videon väitteen siitä, että kun joku tekee tai sanoo jotain sinun parhaaksesi, ei se useinkaan ole sinun näkökulmastasi tehtyä, koska toinen on aina toinen.

Ympäristömme, ja ihmiset siinä, pommittavat meitä päivittäin toimimaan tietyllä tavalla. Sen usein unohtaa. Välillä kaiken sen hälyn keskellä menettää kosketuksen itseensä. Jokaisella on mielipiteensä, ja näkemyksensä, ja mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi on muistaa, että mielipide on vain mielipide. Toiset näyttävät meille peiliä, ja vaikka se antaa uudenlaista näkökulmaa, sen peilin takana on kuitenkin toinen ihminen arvoineen, ja ajatuksineen. Sen muistaminen ei aina onnistu.

Alkuajatuksen ideologia, niin kiehtova kun se onkin, ei sittenkään uponnut minuun. En osta.

Elämä itsenä vaatii rohkeutta. Toiset ihmiset voivat toimia myös hyvinä viittoina oman sisäisen äänen etsinnässä, jos ei muuten niin siinä, että huomaa mitä ei ole. Toiset ihmiset tuovat eteemme tilanteita, joissa pääsemme toistuvasti tutkimaan mitä se oma ääni itsemme sisällä sanoo. Itseksi voi tulla, vain suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisyydessä kasvaminen, ja kehittyminen tarvitsee toisten ihmisten olemassaoloa. Olemme aina suhteessa johonkin. Emme voi elää erillisyydessä, ilman toisia ihmisiä. Emme ainakaan tässä todellisuudessa.

Näen itseni myös ihmisenä alati keskeneräisenä, kehittyvänä, ja oppivana. Minulla on tavoitteita erilaisista asioista, joita toivon itsessäni voivani kasvattaa, ja kehittää. En näe sitä pahana, enkä pidä että se olisi jotenkin aidon minän kieltämistä. Näen että aito minä tunnistaa oman keskeneräisyytensä, ja osaa tunnistaa myös kykynsä kasvuun ihmisyydessä. Niinä hetkinä, kun en ole ollut kosketuksissa itseeni, olen voinut huonosti. Niissä hetkissä, kun elämäni kirjaa kirjoittavaa kynää on pidellyt joku toinen, olen tuntenut alati kasvavaa ärtyisyyttä, ja huonoa oloa.

Kun olen aidon itseni äärellä, tunnen kuinka pyhä kolminaisuus minussa, keho, mieli ja sielu, ovat yhtä. Kaikki virtaa kivuttomasti. Olen yhtäaikaa avoin kaikella, ja tunnen valinnanvapauden olemassaolon. Siedän keskeneräisyyteni, ja tunnen hyväksyvää rakkautta itsenäni kohtaan. Minä olen minä, yhtäältä alati kesken, ja alati kasvava. Minussa on kaikki, eikä minussa ole mitään. Minussa virtaa elämä, ja minussa on liikettä. Olen yhteydessä kaikkeen ja kliseisesti todellakin, elämä on matka, jonka aikana tulen itsekseni.

Eikö ihmisyys ole kaikkea tätä? Eikä mitään ilman toisia?
Ehditkö pysähtyä itsesi äärelle? Kuuletko sinä omaa sisintäsi? Missä olet aito sinä? Missä toinen alkaa ja missä sinä loput? Mikä on aito sinä?

Que Sera

Pieni tauko taas kirjoittamisessa. Täällä on kärvistelty kauheissa helteissä, ja jaksaminen ollu sen mukaista. Blogiin kirjoittaminen ollu mielessä pidemmän aikaa, mutta aina se on muka jäänyt.
Olen aloitellut liikuntaa 10 vuoden tauon jälkeen, ja mikä nautinto kuntosali onkaan ollut. Suureksi harmiksi yläselkä ja niska jumiutui viime viikon lopulla ja jouduin jättämään salikertoja väliin.
Oman harmituksen kanssa on ollut työtä. Muutenkin kesän lopulle, on sisään hiipinyt kummallinen tyytymättömyys asioihin, ja harmimieltä siitä miten asioita on tullut tehtyä. Yksi huoli johti kerrallaan toiseen.

Vasta tänään, sen jälkeen kun pidin puhelimessa ystävälle saarnaa tämän pyrkimyksistä hallita elämäänsä, tajusin  että teen itse samaa. Pyrin ennakoimaan, ja hallitsemaan kohtaloani. Seurauksena, on pettymysten sarja ja jatkuva ahdistus.

Milloin sitä oppisi kuuntelemaan sitä tietoa mikä itsessä on? Se tieto sanoi minun suustani virraten ystävälleni, että älä yritä hallita elämää niin kovin. Mitä neuvoja voisin antaan mukaillen itselleni, ehkä Sinullekin? Ehkä jotain tällaista:

Suhtaudu elämään lempeästi ja anna sen virralle periksi. Se vie eteenpäin jokatapauksessa. Elämän virta kuljettaa sinua eteenpäin halusit tai et. Pullikointi ei nopeuta kulkuasi, mutta vie voimasi kyllä.

Heittäydy elämän virtaan täysin sydämin, ja koko kehollasi. Vain niin annat universumille, ja sen  ydinvoimalle mahdollisuuden. Riittää että teet parhaasi kulloisessakin elämäntilanteessa. Riittää että avaat itsesi elämän virralle, ja annat sen kuljettaa sinua. Sinun tarvitsee vain olla hereillä ja hetkessä läsnä.

Antautumalla elämän loputtomalle voimalle, ja kuuntelemalla sen virtausta herkin korvin, antaudut aina siihen hetkeen mikä kulloinkin on sielullesi tarpeen. Luota siihen, että se sama virta joka kuljettaa, myös kannattaa, Aivan kuin ihmisen keho kelluu vedessä kun uskaltaa nojata taaksepäin, luottaa. Kuuntele siis herkin korvin, ja tartu lempein käsin. Usko itseesi. Harjoita lempeyttä ja rakastavaa myötätuntoa toisia kohtaan.

Yksinkertaisesti elä hetkessä, tee parhaasi, ja luota siihen, että se tulee mikä on tullakseen, sinun korkeimmaksi parhaaksesi <3

Que Sera, Sera,
Whatever will be, will be
The future's not ours, to see
Que Sera, Sera
What will be, will be

Il Dolce Far Niente!

Vuosilomailu ja oman elämän arjen kiireet, on tuoneet pientä taukoa bloggailuun. Loma on ollut paitsi velvollisuuksien suorittamista, myös olemista ja niitä arjen nautintojen uudelleen etsimistä.

Pitkästä aikaa, on ollut aikaa tarttua kirjoihin. Lukemisen nautinnon uudelleen löytäminen, on herättänyt soimaamaan itseään siitä, että tuli luovuttua kaunokirjallisuudesta. Kirjojen lukeminen jäi, kun alla kaihersi alati syyllisyys siitä, että olisi luettava koulukirjoja, työkirjallisuutta, eli aina oli paljon "tärkeämpääkin" luettavaa. Tätä aiheetonta syyllisyyttä olen havahtunut harmittelemaan vasta nyt.

Mikä voisi olla tärkeämpää kuin tehdä niitä asioita, joista saa iloa ja nautintoa elämään? Mikä voisi olla tärkeämpää, kuin saada elämyksiä ja kokemuksia, sekä oivalluksia lukemansa kautta? Lukea rikasta monimuotoista kirjallisuutta, elähdyttää olemustaa mielikuvien kautta ja nauttia siitä, kuinka tarina saa puitteet ja siivet omien sielun silmien kautta. Olin unohtanut kuinka ihanalta kirja tuntuu käsissä, miltä se tuoksuu, ja kuinka sen sanat virittävät. Olin unohtanut nauttia.

Lomailun olennaisin ydin lie saavutettu sinä hetkenä, kun mieli, ja keho on valmiita antautumaan suloiselle joutulaisuudelle täydellisesti ja kokonaan. Sinä hetkenä, kun on varaa laskea kirja sylistä, ja antaa kahvin jäähtyä kuppiin, vaan seuratakseen taivaalla lipuvia pilviä, niiden muotoja, varjoja ja valoja. Sinä hetkenä, kun viimeisinkin osa itsestä, on valmis luopumaan kaikista velvollisuuksista, ja suorittamisesta. Sinä hetkenä kun pystyy hyväksymään sen, että olla läsnä tässä hetkessä, on kaikki.

Uskon tavoittaneeni tämän tunteen näin viimeisen lomaviikon aikana. Aion tänä vuonna tehdä töitä sen suhteen, että jokaiseen arjen päivääni sisältyisi tunti, tai kaksi lomaa. Suloista joutulaisuutta, jolloin vain katsoisin kuinka pilvet lipuvat sinisellä taivaalla, kuuntelisin kuinka tuuli suhisee puissa, tunnustelisin miltä lämmin aurinko tuntuu iholla, tai seuraisin sateen pisarointia ikkunaan ja kuuntelisin pisaroiden tanssia katolla. Hetkiä jolloin olisin vaan, läsnä, siinä hetkessä. Tekisin vain niitä asioita joista saan iloa ja nautintoa elämään. Niitä asioita, jotka hoivaavat kehoa, mieltä ja sielua. Sitä pyhää kolminaisuutta, joka meissä kaikissa on.

Ole läsnä tässä hetkessä, sillä siinä on kaikki! 

Tee asioita, joista saat iloa ja nautintoa, sillä se, on elämäsi tarkoitus! 

Pettymyksen anatomia

Eilen petyin. Olin suunnitellut asioiden menevän tietyllä tavalla, pääseväni tekemään jotain, ja sitten väliin tuli elämä. Aikataulujen yhteensovittamisen mahdottomuuden yhtälö. Ja minä petyin. Petyin sydäntäsärkevään, ja sielua ravistavaan itkuun. Tuntui epäreilulta, että en saanut tahtomaani, vaan jouduin luopumaan siitä toisten ihmisten tarpeiden vuoksi. Sieluni itsekäs pettymys purkautui itkuna, ja vuodatuksina.

Möyrein, pyörein ja kieriskelin siinä pettymyksessäni, sovittelin marttyyrinkruunua päähäni, avauduin ja hain tukea. Onneksi kohdalleni osui viisas ystävä, joka kahdella lauseella asetteli asioita mittasuhteisiinsa. Ne sanat tarttuivat, jäivät itämään. Luotettava ystäväpiiri netissä, auttoi muotoilemaan tapahtunutta. 
Kun petyt, hae peiliä ihmisistä tunteillesi, sillä yksinään ne johtavat sinut harhaat. Egosi ruokkisi sielun requiemiä loputtomiin, ystävät tuovat mittasuhteita. Aamulla heräsin levänneenä, ja tietoisena edellisen päivän pienuudestani.

Mitä pettymys sitten on? Se on tunne, jonka laukaisee tapahtuma tai tilanne, joka ei mene toivommallamme, tai odottamallamme tavalla. Se on tilanne, jossa joudumme sen vääjäämättömän tosiasian eteen, että emme oikeasti hallitse elämää, tai sen tapahtumia, edes omamme. Olemme osa suurempaa kokonaisuutta, jossa muuttuvien varianttien määrää on mahdoton ennustaa. Kun asiat ei mene kuten haluamme, ottaa ego osumaa. Seurauksena on minän sielunmessu. Minä olen tehnyt niin paljon, minä olisin ansainnut enemmän, minä olisin ansainnut edes tämän, minä en pyytänyt niin paljoa, miksi aina minä, miksei koskaan kukaan muu, minä kärsin, minä luovun... minä, minä, minä... sielu värisyttää kyyneleet pintaan ja tuo värisevän kärsimyskehon esiin. Jos tunne saa riittävästi valtaa (annat sille tilaa), olet hetkessä yhtä suurta haavaa. Surevaa, värisevää, tärisevää haavaa.

Mitä hyötyä pettymyksestä on? Pahimmillaan se antaa egolle mahdollisuuden ohittaa kaikki ohjausjärjestelmämme, joka vie meidät loputtoman pitkälle Via Dolorosalle ja uhrin tielle, marttyyrinkruunulla tai ilman. Parhaimmillaan se antaa meille mahdollisuuden tutkia olennaisinta. Kärsimyskehomme ja loputtoman itsekästä minäämme. Pettymys syntyy useimmiten loputtoman pienistä tapahtumista. Asioista, joilla ei ole loppujen lopuksi merkitystä suuremmassa mittakaavassa. Suurempi mittakaava on se, että elämme, ja hengitämme, olemme. Pettymys antaa meille mahdollisuuden kasvattaa henkistä minäämme. Sitä minää, joka tavoittelee henkistä kasvua, rakastavaa mieltä, läsnäoloa hetkessä.

Tein avauksen pettymyksen tunteelle, avasin sen ytimen ja löysin sieltä kirkkaalla äänellä "minäminäminätahdon"-virttä laulavan egon. Olin surullinen pienuudestani, mutta iloinen että sain harjoitella taas kerran suuruutta. Häpeän kuinka pienestä kompastuin, ja kuinka pinnassa egoni vielä on, iloitsen että pääsin harjoittelemaan suuruutta, ja kykenin kohtaamaan mitättömyyteni. 

Buddhalaisuudessa elämän pettymyksiin viitataan tuomalla esille, että elämä on luonteeltaan kärsimystä, ja että onnellisuuden löytämiseksi ihmiseen tulee tutkiskella, itseään, että onni tulee löytää sisältä, ei ulkoa. Pettymystä on kolmenlaista; sitä että odottaa tulevaa pettymystä, kohtaa pettymyksen tai jää kiinni aiemmin tapahtuneeseen pettymykseen. Pettymys on seurausta siitä että sisäiset odotukset, ulkoinen maailma ei kohtaa. Niin käy usein. Kun asiat ei mene niinkuin haluaisit kannattaa antaa pettymyksen tunteelle rajattu, mutta pieni tila. Kannattaa hakea perspektiiviä asioihin ystäviltä, yksin mittasuhteet häviävät helposti. Avoimelle itsetutkiskelulle kannattaa antaa tilaa, kärsimyskehon marttyyrilaulu kannattaa kyseenalaistaa. Ja viimeisimpänä mutta ei vähäisimpänä tulee mahdollisuus harjoittaa hyväksyvyyttä itsessään. Hyväksyminen tarjoaa vapauden ja mahdollisuuden irtipäästämiseen. Egon lauluun mukaanlähtö tekee elämästä kovin paljon hankalampaa. 

Buddha sanoo, että koemme kaiken kahdeksan huolenaiheen kautta: hyöty, menettäminen, ylistys, syytös, nautinto, kipu, onnellisuus ja onnettomuus. Me tavoittelemme tietenkin hyötyä, ylistystä, nautintoa ja onnea. Buddha kuitenkin puhui edellemainituista “kauheina kaksosina”, koska kukin noista saapuu vastakohdan kanssa. Ei voi olla avoin ylistykselle saamatta syytöksiä. Ei voi kokea nautintoa tuntematta tuskaa. Tämä on todellisuutemme luonne. Buddhan mukaan tämän kieltäminen, on kärsimyksemme ydin. Takerrut positiivisten asioiden tavoitteluun, ja tunnet lisääntyvissä määrin vastenmielisyyttä kaikkia negatiivisia tapahtumia kohtaan. Ja kuitenkin, huolimatta kaikista ponnisteluistasi, et saa moniakaan tavoittelemistasi asioista, tai menetät kiinnostuksesi niihin tai menetät ne. Tämä on Buddhan mukaan ensimmäinen totuus; tyytymättömyyden tunne (duhkha), on lopulta mukana kaikissa kokemuksissa, joissa identifioidumme tarpeisiimme.

Pettymykset ovat siis väistämätön osa elämää. Miksi taistella vastaan? Sen sijaan voi työstää itsessään hyväksyntää sille, että elämässä asiat ei aina mene niinkuin me haluamme, ja se on osa elämän luonnetta. Elämän jatkuva muuttuvuus ja ennalta arvaamaton luonne antaa meille mahdollisuuden oppia itsestämme ja löytää sen oman sielunsuunnitelmamme. Emme aina saa mitä haluamme, mutta saamme mitä tarvitsemme. Se ei tietenkään ole tae siitä, että näemme sen mitä meille tarjotaan. Kaikki ei aina tule elämäämme siinä muodossa, toivoimme. Vaatii siis taitoa nähdä sielulla, ei silmillä. Älä siis anna egosi ajaa elämääsi, koska silloin sielu ei näe ;)

Omenankukan kokoinen Onni

Omenankukat

Mun onneni kukkii kuin omenapuu 

kevät-öissä valoisissa, 

kun kuusten latvat ne kumartuu 

ja immet on unelmissa. 

Ne yöt pari ympäri helluntain, 

ne yöt on suuret ja syvät 

ja silloin jos ei tule tuuli vain, 

niin kypsyvät heelmät hyvät. 

Oi, antaos taivas tyyntä nyt, 

jos sitten sa annatkin muuta! 

Oi, varjele Luojani vakainen 

nyt orvon omenapuuta! 

-Eino Leino-

Omistamisen Onni; missä onni asuu?

Saman teeman pyörittely jatkukoon. Olen viimeaikoina miettinyt tosi paljon omistamisen halua ja puitteita. Sitä kerää materiaa ympärilleen ja seiniä ja sitten nimittää näistä syntynyttä kollaasia kodiksi.
Onko koti, onni, kuitenkaan sellaisia asioita joita voi omistaa? Mitä jos onni ja koti onkin minussa, ja siten aina siellä missä minäkin?

Olen sivusta katsonut kuinka moni ihminen kamppailee, mielenrauhansa ja yöuniensa hinnalla, pitääkseen kiinni hankitusta materiasta. Olen itsekin tehnyt sitä. Vasta viimeaikoina, olen alkanut miettimään onko onni kiinni omistamisessa, tai onko koti kiinni näissä seinissä. En ole pitkiin aikoihin juossut materian perässä. Käyn vaatekaupoilla vastentahtoisesti, koska se ei ole minulle tärkeää. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä vähemmän olen huomannut materian minulle merkitsevän. Se on kivaa, mutta vain hetken. On kiva kun saa uusia vaatteita, mutta en sure vaikka en saisi. En lue mainoslehtiä juurikaan, tai suunnittele mitä haluan. Materia on menettänyt itseisarvonsa, ja sen ansioista olen saanut vapauden, jonka hinta on mittaamaton.

Vei parit elämänkriisit ja monet yöunet tajuta, että vaikka menettäisin kaiken materian, talon mukaanlukien, en siltikään menettäisi onneani. Että ne tärkeimmät asiat on jo minussa. Minussa on kaikki jo valmiina ja minulla on jo kaikki mitä tarvitsen elämässä. Enää tarvitsee osata vain nauttia. Nauttia elämän jokaisesta ainutlaatuisesta hetkestä.

Joskus sitä katsoo ympärilleen ja toivoo, että moni muukin hoksaisi; voit jo lopettaa keräämisen, juoksemisen, rahasta murehtimisen sillä kaikki on jo valmista, olet jo perillä. Ei ole mitään tavaraa, esinettä tai seinää, jota tarvisit. Olet täydellinen juuri nyt, tässä hetkessä. Ainoa mitä sinun tulee kerätä lisää on mielenrauhasi ja rakastava läsnäolo. Kotisi ja onnesi on jo sinussa. Mieti miten paljon energiaa, aikaa ja voimavaroja vapautuisi, jos tavoittaisin kodin ja onnen itsestäsi? Siitä vapautuva aito mielenrauha ja luottamus siihen, että elämä kantaa, on mieletön kokemus!

Kokeile edes? Mitä jos kesäkuu olisi sinulle se kuukausi, jolloin et ostaisi mitään tavaraa ruokatarvikkeiden lisäksi?

Onnea!

Olen jo pidemmän aikaa tuntenut selittämätöntä rauhaa ja onnea. Semmoista tunnetta kuin eläisin jotain suurta ja hyvää jota ei osaa selittää. Niinhän elänkin. Elämääni. Onnentunne on jokaisella tässä, mutta sen saavuttamisesta, on tehty jotenkin luvatonta, ja siihen on lisätty niin paljon ehdonalaisuuksia että moni pelkää tarttua siihen, vaikka se olisi aivan tässä, edessä.

Onni tulee pienistä asioista, ja se ei ole vain kulunut klisee. Ihan liian usein onnesta luovutaan kun se kalteroidaan sitku-, mutku- ajattelun vangiksi. Onnelle rakennetaan korkeita portteja joiden yli kiipeämisen jälkeen onni vasta olisi tavoitettavissa. "Olen onnellinen sitten kun....". Useimmiten ehdonalaisuuksiiin sijoitetaan tavoitteita, joiden saavuttamisen kautta saavutetaan lopulta onni. Samoihin ajatusmalleihin olen vuosien ajan sortunut itsekin. Monenlaisen epäonnen myllyn kautta olen vasta oivaltanut jotain, joka olisi voinut helpottaa elämääni jo paljon aikaisemmin.

Ei onni ole päämäärä tai tavoite. Se on olotila tässä ja nyt. Se ei ole lottovoiton saavuttamista, vakituista työpaikkaa, tai uralla etenemistä. Onni syntyy murusista. Onnea on onnettomien asioiden puuttuminen. Onnea on onnettomuuksien rajallisuus, aikana ja vahinkona. Onnea on onnettomuuksista selviytyminen. Onnea on vain olla hetkessä. Onnea on, että saa olla hetkessä läsnä. Kaikki muu on melko irrelevanttia. Onni ei suojaa harmistumiselta tai murheilta, mutta väitän että onnellinen mielentila kutsuu luokseen värähtelytajuuksiltaa samanlaista onnea.

Onnellisuus on suurempaa kuin ajattelemme. Onni on olotila, jossa tiedät, että lopulta aina elämä kuitenkin kantaa. Että vaikka kaikki ei mene halujesi mukaan, niin lopulta saat kuitenkin kaiken tarpeellisen. Onnellisuutta on tiedostaa että murheissakin, on henkisen kasvun mahdollisuus. Onnellisuutta on olla.

Miten onnellisuuden tavoittaa? Kiitollisuusharjoitukset, joista kirjoitin aikaisemmin, on yksi hyvä tie. Onnellisuuden ja kiitollisuudenaiheet ovat yksi ja sama asia. Onnellisuus syntyy siitä ymmärryksestä, kuinka monta kiitollisuuden aihetta hetkessä on. Kirjaa kiitollisuudenaiheesi ja ole siis onnellinen. Niin helppoa se on. Paitsi, että onnellisuuden virrassa on helpompaa mennä, se antaa voimia elämän vastoinkäymisiinkin ja ennenkaikkea se tarttuu. Ole siis onnellisuudenlähde itsellesi ja ihmisille ympärilläsi.
Ole onnellinen juuri nyt!

Kiitos enkeleille!

Minun maailmassani on enkeleitä! Kiitos, että minun maailmassani on enkeleitä!

Niitä enkeleitä, jotka tänään siivillään suojasivat äitiäni, hänen jouduttuaan sydäninfarktin vuoksi sairalaan. Heti kun kotiuduin sairaalasta, pyysin luottoystäviltäni enkeleitä äidin vierelle sairaalaan. Niitä lähetettiin joukkioittain.
Sydäntä polkevan, särkevän, surun ja huolen keskellä, sain lämpöä siitä ajatuksesta että satapäinen enkelijoukko suojasi äitini henkeä joka suunnalta. 

Toimenpiteet meni toivomusteni ja odotusteni mukaan hyvin. Niin siirtyi satapäinen enkelijoukko äitini sängyn vierellä suojaamaan ja valvomaan toipumistaan sydänvalvonnan puolelle. 

Tänään minä itken silmäni puhtaaksi surusta ja huolesta.
Käyn maate ja yritän saada nukutuksi.
Kiitän moninkertaisesti tämän päivän hyvästä, siitä lottovoitosta, jonka sain,
saadessani vielä edelleen pitää äitini.
Rakkaan, oman pienen äitini.
Rauhoitan sieluni ja mieleni, varmana ja kiitollisena siitä, että satapäinen enkelijoukko suojaa ja hoivaa äitini unta ja toipumisen tietä. 

Kiitän niitä ihmisiä jotka lähettivät enkelinsä matkaan heti kun pyysin. 

Kiitän siitä, että minun maailmassani on enkeleitä!

Vaikka paljon puuttuisi, pidä sinäkin maailmassasi enkeleitä <3

Minä olen, sinä olet

Eilinen ukkosmyrsky meni ohi ja huuhteli tyyntä mieltäni keinutelleet ajatukset pois. Mikä suloinen rauha omassa mielessä onkaan, jos niin haluaa. Jerry Bundsen on sanonut että olet juuri niin suuri, kuin ne asiat joiden annat häiritä itseäsi. Siinäpä sitä pohdittavaa :)

Olin jo kirjoittaa ihan toisenlaisesta aiheesta mutta päädyin kirjoittamaan kuitenkin kuuntelemisesta. Se on asia, jota harjoitan itse päivittäin, ja jossa onnistun välillä paremmin, välillä huonommin. Tässä vaiheessa on tehtävä selväksi, että kirjoitan intuitiivisesti niistä teemoista, joita huomaani eteeni tuotavan.

Olen luonteeltani intuitiviinen, idearikas ja luova. Se tarkoittaa sitä, että ihmisenä olen usein kärsimätön ja mieleni liikkuu nopeasti eteenpäin. Minun on vaikea keskittyä pitkiin tarinoihin, joissa on paljon harhailevia sivupolkuja. Paradoksaalista, koska toisaalta nautin hyvistä tarinoista. Olen oppinut jarruttamaan hätäilevää luonnettani enenevissä määrin aikuisuuden myötä. Lapsena minut muistetaan pienenä tyttönä, joka lomamatkoillakin kyseli aina sen seuraavan kohteen perään. Vanhempieni muistelmissa olen se lapsi joka elää tulevassa. Aikuisuudessa olen kiirehtinyt toisen puheita jatkamalla sanoja loppuun tämän puolesta. Muistan, että yhteen aikaan katsoin televisio-ohjelmia lähes yksinomaan pikakelauksella, koska en jaksanut pitkäveteisiä juonenkäänteitä tai juontoja.

Katleena Kortesuo on sanonut että

On ihmisiä, jotka prosessoivat ajatuksiaan ääneen. Sitten on ihmisiä, joiden ajatuksenkulku on epäselvä ja pompahteleva. Lisäksi on puheliaita ihmisiä. Pahimpia ovat näitten yhdistelmät.

Epäilen olleeni vähintäänkin kahta edellämainituista, ääneen prosessoiva ja puhelias, olen vieläkin, vaikka välillä onnistunkin suitsimaan itseäni. Voitte vain kuvitella miten hyvää mindfullness ja meditaatio on minulle tehnyt :)

Kirjoitin toiseen postaukseen siitä, kuinka näkökenttä kapeutuu vauhdin lisääntyessä. Tässä käy samoin. Jos ei ole läsnä ja malta aidosti ja aktiivisesti kuunnella toista, jää paljon olennaista tietoa saamatta. Syntyy väärinkäsityksiä ja mikä pahinta, se toinen ihminen jää todella kohtaamatta. Kuuntelemalla annetaan paitsi arvo toisen mielipiteelle, myös tilaa toisen läsnäololle.

Monessa arjen keskustelussa eksyn helposti siihen mihin useat muutkin, en kuuntele ymmärtääkseni, vaan kuuntelen vastatakseni. Toisen puhe on pakollista taukoa, jota seuraa minun vuoroni puhua. Sen sijaan, että toista kuuntelee, keskittyy odottamaan, milloin tulee se minun vuoroni sanoa jotain. On sitä omaa mielipidettä, ja niin paljon sanottavaa ja tietoa jaettavaksi, että toisen puheevuoro jää kuulematta, kun samaan aikaan kelaa päänsä sisällä omia mielipiteitään, ja valikoi sitä mitä seuraavaksi aikoo sanoa.  Kuulostaako tutulta?

Meillä jokaisella on tonneittain hyviä mielipiteitä ja kokemuksia jaettavaksi. Mitä jos seuraavassa keskustelussa, et jakaisikaan niistä mitään? Mitä jos pyrkisitkin vaan aktiivisesti kuuntelemaan toista ja tämän mielipiteitä, näkemyksiä ja kokemuksia?

Mitä jos olisikin tärkeämpää kuulla mitä toisella on sanottavana, kuin päästä itse sanomaan se oma asiansa?

Etenkin netissä, mutta myös ns. live-elämän puolella, olen usein törmännyt tilanteisiin, joissa ihmisillä tuntuu olevan se käsitys että hyvä keskustelu on sellainen, jossa itse saa jaettua omat näkemyksensä, ja lopulta päädytään yhteiseen näkemykseen, mieluiten siihen joka on linjassa omien mielipiteiden kanssa, asioiden tolasta. Entä jos sanoisinkin, että hyvä keskustelu ei ole edellytä yhteiseen lopputulokseen päätymistä? Entä jos ajattelisimme, että hyvä keskustelu avaa molempien ajatuksia ja avartaa maailmankuvaa. Entä jos hyvän keskustelun päätteeksi tietäisit enemmän toisen näkemyksestä kuin omastasi, vaikka mielipiteesi asioihin ei olisi muuttunutkaan? Hyvän keskustelun aikana omien argumenttiesi esittämisen sijaan, voisitkin panostaa toisen argumenttien ymmärtämiseen aktiivisen kuuntelun ja kyselyn kautta.

Toisen aito kohtaaminen on aitoa läsnäoloa ja aitoa kuuntelua. Voitko olla aidosti läsnä, jos koko ajan suunnittelet vain sitä miten itse olet tai mitä sanot? Jäisikö sinusta jotain arvokasta pois, jos vain kuuntelisit?

Hellevigin Suomi?

Suurella vaivalla Zen tilaan, jossa tuulikellot soi ja mieli rakastaa ja lepää, saatu todellisuuteni sai särön viimepäivien lööppikohusta. Eli tänään postailussa vähemmän henkistä ja enemmän sinne naiseuteen kallistuvaa postausta :)

Koen tärkeäksi aloittaa toteamalla, että uskon ihmisen sananvapauteen. Uskon, että jokaisella, on oikeus mielipiteeseensä, ja uskon, että kaikkien mielipidettä tulee kunnioittaa. Äiti ja elämä, on opettaneet, että jotkut mielipiteet on hyvä pitää ominaan, eikä kaikkea kannata sanoa ääneen. Uskon myös ihmisten arvon yhdenvertaisuuteen. Haluan uskoa, että nainen ja mies, ovat ihonväristään tai uskonnostaan riippumatta yhtä arvokkaita.

Europarlamenttivaaliehdokas, 52 vuotias oikeustieteen kandidaatti Jon Hellevig ei taida jakaa uskoani. Ilmeisesti hänen maailmassaan ei ole ollut koskaan merkittävää naista, tai hän ei koe erityisen lämpimiä tunteita naisia kohtaan noin yleensäkään. Koko kahakka sai alkunsa perjantaina, kun Hellevig sai lukea lehdestä Karita Mattilan kieltäytyneen esiintymästä äkillisesti sairastumista paikkaamaan palkatun Putin myönteisen kapellimestarin kanssa Richard Strauss konsertissa 11. ja 12 huhtikuuta. Jotain tapahtui ja viikonloppuna Hellevigin mieli nyrjähti tästä asiasta.

Jossain naksahti ja Hellevig toimi kuten kuka tahansa järkevä aikuinen ihminen----- tai sitten ei. Hellevig pohdiskeli asiaa viikonlopun ja vihdoin sunnuntai-aamuna avasi tietokoneen ja alkoi kirjoittaa. Nyt oli Karita Mattila tehnyt virheen. Hellevigin näppäimistö lauloi kunnes teesi oli valmis. Enterin painallus ja koko Facebookin yleisö sai lukea mitä Hellevig oli mieltä. Mielipide on yksinkertaisen terävä. Karita Mattila oli natsihuora aka Eva Braun. Hellevig kannusti kannattajiaan vainoamaan Karita Mattilaa vapaalla, töissä, kaikkialla ja raiskaamaan tämän. Sosiaalisen maailman pyörät lähtivät pyörimään.

Päivällä Itsenäisyyspuolue, jonka listoilta Hellevig pyrki eduskuntaan, irtisanoutui Hellevigin lausunnoista. Hellevig itse suivaantui tästä lisää, ja ilmoitti sunnuntai-iltana luopuvansa ehdokkuudestaan. Tovi myöhemmin selvisi että luopuminen ei tässä vaiheessa enää onnistu. Minä toivon että olisi onnistunut. Luonnollisesti Hellevigin Facebook sivua siivottiin siinä ohessa. Iltapäivästä Hellevig jo selitteli, että raiskaus oli semmoista henkiseen raiskaukseen viittavaa. Jossain vaiheessa Hellevig oli kuitenkin jo selvitellyt Karita Mattilan konserttiaikatauluja ja saanut kannattajansa innostumaan. Poistettujen kirjoitustenkin jälkeen jäljelle jäi siistitty, mutta napakka uhkaus joka oli edelleen luettavissa sivuillaan tätä kirjoittaessani:

"Ei koskaan enää anneta Karta Mattilan esiintyä rauhassa Suomessa. Aina kun se tulee tänne rääkymään niin mennän sinne teilaamaan toi Natsi-huora!!! Kun kuulette sen liikkeistä, niin kertokaa mulle. Vastaanotetaan se lentokentällä, hotellilla, kämpillä, ooperalla, vapaaajalla. Ei ikinää anneta tolle natsii-huoralle rauhaa ennen kuin se pyytää polvillaan anteeksi Suomen ja Venäjän kansoilta."

Minua ei lohduta että Hellvigin kirjoitustaito on olematon. Minua ei lohduta että Karita Mattila itse ottaa asian kevyesti. Minua ei lohduta että monet ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Hellevig vain suutuksissaan päästeli moisia juttuja. Minua ei lohduta Hellevig selittelee tarkoittaneensa henkistä raiskausta.

Minä olen huolissani. Olen surullinen ja kauhuissani siitä määrästä "seuraajia" mikä Hellvigillä on. Olen surullinen siitä, että koulutettu mies näkee kohtuulliseksi kehoittaa joukolla vainoamaan ja raiskaamaan naisen, jonka mielipide ei miellytä. Itseasiassa minusta Karita Mattilan mielipide tai toimintapa on yhdentekevä. Itseasiassa sillä, että mielipide kohdentui Putin-kriittisesti, ei pitäisi olla mitään väliä. Minulle päällimmäisenä väliä on vain sillä, että koulutettu suomalainen mies, kehoittaa ihmislaumaa vainoamaan ja raiskaamaan natsihuoraksi ja Eva Brauniksi nimittämänsä naisen. Miksi? Sen vuoksi, että tämän mielipide ei sovi omaan ajatusmaailmaan.

Minä haluaisin sallia, ja yritänkin, myös Hellevigille ja hänen kannattajilleen mielipiteen vapauden. Minusta on kuitenkin pelottavaa, jos sen sallimiseksi pitää sallia oikeus huoritella tai uhata naista äärimmäisellä seksuaalisella väkivallalla. Yhteiskunta, joka sivuuttaa ja ohittaa naisen joukkoraiskaukseen kehoittamisen mitättömänä ylilyöntinä, ei minusta ole kaukana siitä yhteiskunnasta, jossa naisen kasvoille voidaan heittää akkuhappoa, tämän mielipiteen tai valintojen vuoksi.

Naisen raiskaaminen vallankäytön välineenä tai osana sotatoimia, on osoitus kyvystä äärimmäiseen julmuuteen. Sodassa sillä pyritään loukkaamaan ja nöyryyttämään vihollinen. En tiedä mitkä Hellevigin tarkoitusperät olivat, mutta minusta uhkaus oli törkeydessään käsittämätön. En myöskään usko hetkeäkään Hellevigin ontuviin selityksiin uhkauksen alkuperästä. Äärimmäisessä raivossa ihmisen kuori kaatuu ja ydin tulee esille, koska kaikki voima menee raivon suitsemiseen, eikä kulissien pitoon enään jää voimia. Hellevig tarkoitti mitä sanoi. Ydin tuli esille. Raivo ja äärimmäinen fyysisen vahingoittamisen halu.

Minä toivon, että sivistynyt yhteiskuntamme, ottaa Hellevigin kaltaisten fundamentalistien uhkaukset tosissaan ja osoittaa, että niitä ei tulla suvaitsemaan. Minä toivon että Karita Mattila, ottaa uhkaukset tosissaan ja ryhtyy niihin toimiin, joihin hän lain puitteissa on oikeutettu ja siten osoittaa, että tätä ei suvaita.
Minä toivon että me naiset ja tytöt, emme alistu maailman Hellevigien uhkailujen kohteeksi. Minä toivon, että tulevaisuudessakin asumme yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa naisilla tytöilläkin on oikeus mielipiteeseensä ja sen esille tuomiseen ilman fyysisen väkivallan pelkoa.

Minä en halua elää Hellevigin Suomessa, tai Hellevigin EU:ssä. En usko että yhdenkään naisen, tytön tai pienen tyttölapsen on siellä hyvä elää. Se on maailma, jossa naista saa huoritella, ja naisen saa tai hänet suorastaan tulee, joukolla raiskata, jos tämän mielipiteet koetaan loukkaavina.  Mitkään selittelyt eivät muuta, tai poista sitä viestiä minkä Hellevig halusi välittää, siinä onnistuen; naisella ei ole mitään olevaista arvoa. Tiedostan kipeästi että tämän kirjoituksen jälkeen myös minun on syytä pelätä. Hellevig tai kuka tahansa hänen lukuisista kannattajistaan, saattaa olla seuraavaksi minun ovellani?

Miksi tämä on minusta tärkeä asia? Sen vuoksi, että halusimme tai emme, elämme yhä yhteiskunnassa, jossa naisten ja miesten tasa-arvo ei ole arkitodellisuutta. Mistä sen tietää? Sen tietää siitä, että naisia tytötellään. Sekä siitä, että kokouksen kymmenestä osallistujasta sihteeriksi valitaan lähes aina nainen, ja puheenjohtaksi mies, siitä huolimatta vaikka osallistujissa olisi vain se yksi nainen. Tutkimustulosten mukaan maassamme parhaiten pärjänneitä ovat ne naiset, jotka ovat ulkonäöstään hävittäneet lähes kaikki sukupuolen erottavat merkit. On lyhyet hiukset, vähän meikkiä, jakkupuku tai muu pukeutuminen, joka ei kurveja korosta. Pärjätäkseen maailmassamme, naisen tulee olla mies? Naisia löytyy, huolimatta heidän kyvystään onnistuneeseen metamorfoosin mieheksi, korkeista asemista verraten vähän kuitenkin. Puuttuuko naisilta kunnianhimoa, vai onko hinta liian korkea?

Suomi ylpeilee tilastoilla, joilla todennetaan tasa-arvoisuuden toteutumista. Mutta onko yhteiskunnassa tasa-arvoa rapauttavia mikrokulttuureja, joiden hyvinvointi syö tasa-arvoa sisältäpäin? Niin kauan kun suvaitsemme, tai sivuutamme Hellvigin kaltaiset kohkaajat, on. Toivon, että todellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rakentamiseksi suojelemme naisten yhdenvertaista oikeutta fyysiseen ja psyykkisen koskemattomuuteen. Kouluterveyskyselyn tulosten (2013) mukaan etenkin ammattikoulussa opiskelevat tytöt kohtaavat usein häirintää ja kaltoinkohtelua. Huorittelua, puristelua, ahdistelua. Tytöistä 33 % on kokenut joskus tai toistuvasti jotain seuraavista: vastentahtoinen intiimi koskettelu, maksun tarjoaminen seksistä, seksiin painostaminen tai pakottaminen. Vastaava luku lukion tytöillä oli 23 % ja peruskoulun tytöillä 20 %.

Me rakennamme todellisuutta diskurssin kautta. Arjen puheemme ja sanamme rakentavat sitä todellisuutta, jossa me elämme. Sanat, puhutut ja kirjoitetut, rakentavat todellisuuttamme, muokkaavat arvojamme ja yhteiskuntaamme. Minä toivon, että voisimme yhdessä rakentaa turvallista tulevaisuutta sillä, että emme salli vihapuhetta. Minä toivon, että yksikään nainen tai mies, ei ota kevyesti Hellevigin uhkauksia. Eilen ne kohdentuivat Karitaan, huomenna....?
Jos haluamme lopettaa kiusaamisen ja asiattoman käytöksen nuorten keskuudessa, tulevaisuuden maassamme, tulee meidän aloittaa aikuisista. Toivon, että Hellevigin kaltaisille öykkäreille ja uhkailijoille tehdään selväksi, että on olemassa rajoja mitä ei ylitetä. Ei vaikka kuinka kiukuttaisi!

Elämälle kiitos!

Ulkona on upea ilma! Aurinko paistaa suomensiniseltä, pilvettömältä taivaalta ja monien moittima, puuskainen kova tuulikin on minusta ennemminkin voimauttauva viesti kesän tulosta. Ensimmäinen hellepäivä ja asteet yli 20:n. Yhtäkkiä kehoon ja mieleen virtaa energiaa ja voimaa. Sitä saa enemmän aikaiseksi kun mitä ajattelee kun virtaus on oikea. Eikähän tässä voi olla kuin kiitollinen kaikesta, taas.

Haluan kirjoittaa kiitollisuudesta ja positiviisesta ajattelusta kun sitä teemaa on eteeni "tuotu" taas pitkin viikkoa. Olen huomannut, että me ajattelemme niin kovin eri tavoin näissä asioissa.... - tai ehkä kyse on ennemminkin siitä, että me sanoitamme niin kovin eri tavoin näitä asioita? Joillekin koko positiivisuusajattelu on hölynpölyä. Toisille se on osa arkea ja sitten lienee se suuri enemmistö, joka ei koko asiaa ole edes ajatellut. Koska kiitollisuudesta on tullut yksi olennainen kantava voima elämässäni, tuli halu kirjoittaa siitä miten minä tätä asiaa olen ajatellut.

Vaikka monenmoista henkistä polkua ja teemaa on tullut kaiveltua nuoresta pitäen niin positiviisuusajattelu, ja kiitollisuusajattelu ennenkaikkea, tuli elämääni vasta noin vuosi sitten. Positiivisuus on minulle ennen kaikkea kiitollisuutta. Tavallaan niin päin että tuntemalla kiitollisuutta on mieliala positiivisempi.
Positiivisuuden koen dynaamisena olotila, joka minulle tarkoittaa sitä, että en todellakaan vain istu odottelemassa kaikkea hyvää tapahtuvaksi tuosta noin vain. En usko että kiitollisuus on mikään kosminen käteiskone, jolla voidaan jotenkin ajatuksen voimalla "tehdä" vaurautta tai aineellista hyvää. Itseasiassa ennemminkin uskon että mitä voimallisemmin tavoitellaan aineellista hyvää, sitä kauemmas se menee. Tietyllä lailla saat sen mistä luovut. Uskon että kiitollisuus ja positiivisuus on se voima jolla uskallamme nähdä mahdollisuutemme ja tarttua niihin, uskallamme yrittää semmoista mikä tuntuu mahdottomalta ja uskallamme uskoa itseemme ja mahdollisuuksiimme.

Melkoisen valitettavaa jotenkin, että positiivisuus ja kiitollisuusajattelu sai Suomessakin tunnettuutta lähinnä jenkkijulkaisujen kautta. Näissä julkaisuissa mm. Byrnen (Salaisuus) kaltaiset ihmiset kuvaavat kuinka kiitollisuuden avulla voit manifestoida itselle autoja, omaisuutta tai muuta vastaavaa. Vaikka tietyllä lailla noissa kirjoissa on paljon hyvääkin, niin olen usein miettinyt että millä koneella niistä saisi sen jenkkihömpän pois?

 Minä, kuten moni muukin, tarvein ulkoa tulevan syyn, joka sysäsi miettimään, voinko muuttaa todellisuuttani omien ajatustapojeni muutoksen kautta. Aloitin siis, monenmoisen epäonnen astuttua ylitseni useamman vuoden ajan, toissakeväänä säännönmukaiset kiitollisuusharjoitukset. Keskityin tuntemaan kiitollisuutta niistä asioista joita elämässäni oli. Tutkailin niitä ja tein niille tilaa ajatuksissani. Kiittäminen huonon päivän päälle ei tullut itsestäänselvyytenä. Kiitollisuuden tunteminen päivinä, joiden sisällössä oli katkeroittavia elementtejä, oli haastavaa, mutta tein sen silti. Kuukausien ajan kiitollisuuden harjoittaminen oli osa jokapäiväistä elämääni.

Tein päivittäin listaa niistä asioista, joista voin kiittää olosuhteista riippumatta. Kiitin auringosta, pilvistä, ehjistä sukista, kyvystä liikkua, olla ja elää jne. Ajattelin aina, että kiittämisen tarkoituksena on siis ennenkaikkea muistaa mikä kaikki elämässäni on hyvin, vaikka kaupunki ympärillä olisi tulessa tai rauniot vieressä savuaisi.

Tuntuu turhauttavalta törmätä edelleen toistuvasti ihmisiin, joiden käsitys kiitosharjoituksista on sellainen, että kaikesta kurjastakin pitää kiittää. Seurauksena on hampaitten välistä sihistyjä, katkeruudella kuorrutettuja kiitossanoja. Ihmettelen jos ihminen senkaltaisen harjoittamisen myötä, ei ajan mittaan menetä kykyään tuntea aitoa kiitollisuutta mistään? Minusta on vaikea ymmärtää mitä sellainen kiitos palvelee? Eikö kiitollisuus pitäisi olla sydämenlaulua ja sielun soimista? Ei katkeraa kitinää. Jokaisessa hetkessä on jotain hyvää. Siis jotain aidosti itsenään hyvää asiaan. Jos ei muuta niin sitä että on kyky hengittää?

Mitä kiitetään? Kiitä ketä tai mitä haluat. Minun kiitokseni meni universumille, sille elämän ja energian voimalle johon minä uskon. Sinä voit osoittaa kiitoksesi juuri siihen, mikä sinusta sopivalta tuntuu. Kiitos on tietenkin hyvä osoittaa myös kanssaihmisille aina kun siihen on vähänkään aihetta.

Minä siis kiitin, yksinollessani ja itsekseni sekä toisia ihmisiä aina kun mahdollista. Kiitin iltaisin, kiitin aamuisin, laadin kiitoslistoja ja keskityin täyttämään aina kiittäessäni koko olemukseni syvällä kiitollisuudentunteella joka tuntui värisyttävän koko sielua ja kehoa. Kiitin kaikesta mahdollisesta. Istuin alas ja kirjoitin pitkän, useiden sivujen mittaisen, yksityiskohtaisen ja harkitun listan siitä miltä unelmieni elämä näyttää. Missä asun, työskentelen, entä terveyteni, ihmissuhteeni, raha-asiat, ihan kaikki ja pienintä yksityiskohtaa myöten.  Mitä sitten tapahtui?

Ensimmäisten viikkojen jälkeen tunsin vointini paremmaksi, mielialani rauhallisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Tunsin kärsivällisyyteni lisääntyneen ja ihmeellisen rauhan itsessäni. Alkoi tapahtua erinäisiä mukavia sattumuksia, parkkipaikoille tuli sopivasti tilaa aina minun autolleni kun saavuin, juuri silloin joku lähti, sain yllättäviä lahjoja ystäviltä, voitin pieniä voittoja rahapeleissäkin vaikka en niitä edes tavoitellut harjoitusten kautta ym. Mutta ehdottomasti suurimpana, sain työpaikan ja juuri senkaltaisen työn, jonka olin unelmieni elämää kirjoittaessani kuvannut!

Kiitollisuus avasi minua näkemään enemmän niitä asioita, jotka elämässä on hyvin, koska niitä on aina ja kaikilla. Se avasi myös pohtimaan mitä onnellisuus on ja miten se saavutetaan. Tunnen kiitollisuutta joka päivä, tänäänkin monesta asiasta, vaikka listojen laadinta on jäänyt pois, samoin säännölliset harjoitukset. Ainoa mikä on jäänyt tavaksi minuun on kolminkertaisen kiitoksen hokeminen mielessä tai ääneen, aina kun joku onnistuu. Samassa yhteydessä tunnen kuinka kiitollisuus täyttää mieleni ja keho aivan samoin kuin aiemmin säännöllisesti harjoitellessa. Ehkä palaan tämän postauksen innoittamana toviksi päivittäisen kiittämisen pariin.

Haastan sinut harjoittamaan kiitollisuutta ja katsomaan mitä tapahtuu. Ole elämälle avoin ja anna sen tuoda eteesi oman virtansa mukaisesti niitä asioita mitä se haluaa. Keskity kiitollisuuteen. Älä kiitä katkeruuden tai vihan kautta, äläkä tyhjänpäivaisesti, vaan kiitä aidon ilon ja kiitollisuuden tunteen kyllästämää kiitosta niistä asioista, joista tunnet iloa. Älä kiitä palkinnon toivossa, vaan kiitä kiittämisen ilosta. Kiitollisuus avaa mielemme sille, että emme pitäisi elämän asioita itsestäänselvyyksinä. Tämä on erityisen tärkeää koska useimmiten ne mihin heräämme harjoittelun kautta, ovat juuri niitä tärkeimpiä, niitä jotka niin helposti hukkaamme itsestäänselvyyksien suohon. Kiitollisuuden vaikutuksessa onnellisuuteen ei ole mitään mystistä. Kiitollisuutta harjoittamalla mielesi harjoittuu huomaamaan paremmin positiivisia asioita. Positiivisten asioiden aiempaa parempi tunnistaminen ja tietoinen tunnustaminen lisää onnellisuuden tunnetta elämässäsi.


Kiitos siis sinulle joka luit tämän, kiitos auringosta, kiitos upeasta tuulesta joka sieluani tuulettelee, kiitos kesästä joka ovella kolkutat, kiitos pienistä aukeavista lehdistä puissa, kiitos siitä on minulla on ruokaa mitä syödä, kiitos ystävistä, kiitos vanhemmista, kiitos että jaksoin taas hyvin, kiitos tästä onnesta jota tunnen- kiitos, kiitos, kiitos!

Mistä sinä voit kiittää juuri nyt?