Tuhkimotarinoita - A battle you know nothing about

Katselin eilen Yle Areenasta tämän kauden Tuhkimotarinoita. (suosittelen)

Tarkoituksenani oli katsoa vain yksi jakso, se jossa esiintyy ystäväni, mutta päädyin katsomaan kaikki. Vaikeudet on vääjäämättömiä elämässä ja olennaisinta kai onkin miten niistä selviää? 

Miten pääsee yli vaikeuksistaan katkeroitumatta ja ottamatta sitä tai sen sisarta kateutta, matkakumppanikseen. 

Jäin miettimään myös kuinka tuo kurkistus toisen elämään toi hyvin esille sen minkä tiedämme kaikki, mutta emme useinkaan halua muistaa. Nimittäin ei koskaan pidä olla kateellinen toisen onnesta kun ei tiedä sen hintaa. Tarinoissa esiteltyjen naisista ei taida tänä päivänä arjessa näkyä ne elämän suuret kolhut. Siitä huolimatta että niitä siellä on. Oman tarinansa meistä tietää jokainen, toisen tarinaa ei koskaa voi täysin tietää. Kadehdimme toisiamme usein oletusten tai ohuen tuntemuksen pohjalta, jonkun jota näemme, tai luulemme näkevämme. 

Toisesta näkee vain sen minkä hän haluaa näyttää. Meissä jokaisessa on epäonnistumisia, kolhuja ja menetyksiä, emme vaan kaikki pidä näitä ikäviä asioita näkyvillä. Se että kukaan ei ole kuulemassa kun puu kaatuu metsässä, ei tarkoita etteikö se olisi kaatunut. Ja se että taisteluistaan on selvinnyt, ei tarkoita etteikö niitä olisi ollut. Se kuinka paljon itsestään haluaa paljastaa toisille ja mitä puolia itsessään haluaa pitää itsellään on taas jokaisen oma asia. Jokainen jakaa sen minkä sopivaksi kokee. Se lie ihmisoikeuksista perimmäisimpiä?

Mitä sitten haluan tällä kirjoituksellani sanoa? Ehkä sitä että meidän tulisi muistaa että koskaan emme voi täysin tietää toisen ihmisen polkua eivätkä luulot ole tiedon väärtejä ja ennenkaikkea se mitä näemme ei koskaan ole koko kuva, ihminen on aina enemmän kuin osiensa summa. Aina tulisi muistaa siis suhtautua toiseen kunnioituksella, riippumatta siitä kuka hän on, mitä hän sanoo ja miltä hän näyttää, sillä siitähän siinä on kysymys, ihmisarvon kunnioittamisesta, rakastavasta myötätunnosta?