Katsoin Alkuajatus sivustolta löytyvän videon pariin otteeseen. Joissakin kohden kolisi, toisissa ei. Uskon, että jokainen meistä tulee, tavalla tai toisella, ympäristönsä uhriksi. Meistä tulee hyviä, ja yhteiskuntakelpoisia. Siihen kasvattaminen on normi, ja kaikkien silmissä paitsi hyväksyttävää, myös tavoiteltavaa. Jään miettimään missä vaiheessa se vie yksilöä pois omasta, aidosta itsestä? Missä vaiheessa hukkaan ydinminäni, ja muutun toisten luomaksi tuotteeksi? Vai muutunko lainkaan?
Alkuajatuksen kunnianhimoinen väite sisältää teorian siitä, että meissä on jo syntymän hetkellä kaikki. Tavallaan uskon että niin onkin? Mutta onko kaikkia ulkoa tuleva automaattisesti muokkaamassa persoonaamme pois itsestämme? Tuntuu hankalalta ajatella, että voisimme kasvaa ihmisyyteemme, ja itseksemme, ilman toisia ihmisiä peilinä. Toisaalta tunnista videon väitteen siitä, että kun joku tekee tai sanoo jotain sinun parhaaksesi, ei se useinkaan ole sinun näkökulmastasi tehtyä, koska toinen on aina toinen.
Ympäristömme, ja ihmiset siinä, pommittavat meitä päivittäin toimimaan tietyllä tavalla. Sen usein unohtaa. Välillä kaiken sen hälyn keskellä menettää kosketuksen itseensä. Jokaisella on mielipiteensä, ja näkemyksensä, ja mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi on muistaa, että mielipide on vain mielipide. Toiset näyttävät meille peiliä, ja vaikka se antaa uudenlaista näkökulmaa, sen peilin takana on kuitenkin toinen ihminen arvoineen, ja ajatuksineen. Sen muistaminen ei aina onnistu.
Alkuajatuksen ideologia, niin kiehtova kun se onkin, ei sittenkään uponnut minuun. En osta.
Elämä itsenä vaatii rohkeutta. Toiset ihmiset voivat toimia myös hyvinä viittoina oman sisäisen äänen etsinnässä, jos ei muuten niin siinä, että huomaa mitä ei ole. Toiset ihmiset tuovat eteemme tilanteita, joissa pääsemme toistuvasti tutkimaan mitä se oma ääni itsemme sisällä sanoo. Itseksi voi tulla, vain suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisyydessä kasvaminen, ja kehittyminen tarvitsee toisten ihmisten olemassaoloa. Olemme aina suhteessa johonkin. Emme voi elää erillisyydessä, ilman toisia ihmisiä. Emme ainakaan tässä todellisuudessa.
Näen itseni myös ihmisenä alati keskeneräisenä, kehittyvänä, ja oppivana. Minulla on tavoitteita erilaisista asioista, joita toivon itsessäni voivani kasvattaa, ja kehittää. En näe sitä pahana, enkä pidä että se olisi jotenkin aidon minän kieltämistä. Näen että aito minä tunnistaa oman keskeneräisyytensä, ja osaa tunnistaa myös kykynsä kasvuun ihmisyydessä. Niinä hetkinä, kun en ole ollut kosketuksissa itseeni, olen voinut huonosti. Niissä hetkissä, kun elämäni kirjaa kirjoittavaa kynää on pidellyt joku toinen, olen tuntenut alati kasvavaa ärtyisyyttä, ja huonoa oloa.
Kun olen aidon itseni äärellä, tunnen kuinka pyhä kolminaisuus minussa, keho, mieli ja sielu, ovat yhtä. Kaikki virtaa kivuttomasti. Olen yhtäaikaa avoin kaikella, ja tunnen valinnanvapauden olemassaolon. Siedän keskeneräisyyteni, ja tunnen hyväksyvää rakkautta itsenäni kohtaan. Minä olen minä, yhtäältä alati kesken, ja alati kasvava. Minussa on kaikki, eikä minussa ole mitään. Minussa virtaa elämä, ja minussa on liikettä. Olen yhteydessä kaikkeen ja kliseisesti todellakin, elämä on matka, jonka aikana tulen itsekseni.
Eikö ihmisyys ole kaikkea tätä? Eikä mitään ilman toisia?
Ehditkö pysähtyä itsesi äärelle? Kuuletko sinä omaa sisintäsi? Missä olet aito sinä? Missä toinen alkaa ja missä sinä loput? Mikä on aito sinä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti