Kelpaat kelle vaan?

Palautteen antaminen ja saaminen. Tuo jokaisen ihmisen kipupiste. Tai no, minun ainakin. Olen joutunut tekemään paljon töitä, että olen oppinut antamaan ja saamaan palautetta. Jälkimmäisen kanssa harjoittelen vieläkin. Tänään ystävällishenkinen kanssaihminen tuli antamaan palautetta. Palautetta on kiva saada jos se on hyvää. Aina se ei ole, tänään ei ollut. 

Epävarman palautteen antajan muotoilema palaute oli tautologinen, virheitä tankkaava ja niiden olemassaoloa toistolla todisteleva. Myönnän, että rakastava mieleni rakoili, kun tunsin, että jakeluun olisi mennyt vähemmälläkin. Kuuntelin, keskityin ja pyrin olemaan läsnä.

Ehkä hän tulkitsi shokkireaktiona syntyneen hiljaisuuteni ymmärtämättömyytenä ja panosti toistoon sen vuoksi? Toisto on opintojen äiti. Niinhän meille on opetettu?

Rakas lukijani, voin sanoa, ei ole. Kun tempaisee yllättäen vastustajan lähes kanveesiin, niin on järkevää pysähtyä odottamaan, että toinen pääsee takaisin jaloilleen, sen sijaan, että jatkaa paukuttamista toisen maatessa jo maassa. Se että toinen ei parahda ääneen, ei tarkoita että sieluun ei satu. Anna siis aina tilaa palautteen pureksimiseen.

Tilanteen päätyttyä ensimmäinen tietoisen mieleni tuoma reaktio oli, että palaute tuli huonoon saumaan, hyvän päivän päälle ja kaiken ilon alleen jättäen. Kymmenminuuttinen palaute pyyhki pois 8 iloista tuntia. Koska hyvän "pössikseni" päälle kaadettiin näin kilo pas**a, tuli tunne ja tulkinta ilkeämielisistä tarkoitusperistä?

Palautteen aihe oli hyvä, antotapa oli mielestäni huono. Jälkimmäisestä ylipääseminen teettää töitä. Ihmisen mieli on kummallinen vempele. Palautteen antaminen koetaan hankalana kaikista tulokulmista. Se on kiusallista, loukkaavaa ja epämiellyttävää. Edelleen molemmille.

Niin paljon tuli pureksittavaa että piti päästä pallottelemaan asiaa ystävän kanssa. Ystävä kuunteli ja jossain kuuntelun lomassa kysyi (kun kritisoin palautteen antohetkeä), että mikä sitten on hyvä hetki antaa huono palaute? Onko sellaista... oli pakko pysähtyä ja todeta että tuskin on.  Oli pakko pitkän pureksinnan päälle todeta että annetun palautteen antotapa on sivuseikka, olennaista on hyödyntää se annettu palaute. Sen ikävän vihlaisun osumasta erottaa kyllä. Jos syvältä vihlaisee niin viittaahan se maaliosumaan, ei ehkä napakymppiin mutta muuten.

Jos palaute koskee sinua henkilökohtaisesti, toimintaasi, persoonaasi tai muuta sen kaltaista, kertoo se miltä näytät antajan silmissä. Näkökulma on subjektiivinen, mutta antajalleen tosi. Palautteen kautta voi kehittää itseään monella tasolla, ei vain palautteen aiheeseen liittyen. Palaute voi olla myös virheellisten tulkintojen kautta syntynyt väärinymmärryksen sumppu. Mitä se silloin opettaa? Se opettaa arvioimaan ja tutkailemaan niitä viestejä mitä ympäristöstämme saamme. Se opettaa seulomaan kuultua ja luettua, arvioimaan sitä, ottamaan sen mikä on paikallaan ja jättämään sen mikä ei ole.

Huonon palautteen lisäksi reagoimme usein kovin kummallisesti hyvään. Kehuun todetaan että, "eläs ny, enhän minä" tai "noh eihän tuo mitään ollut" tai joskus harvoin "sinä olit parempi". Miksi on niin vaikeaa sanoa vain puhtaasta sydämestään kiitos. Kiittää palautteesta, syleillä sitä ja ottaa se vastaan? Sallimme negatiivisen/kriittisen palautteen tehdä pullikoimatta sieluumme viiltoja, mutta emme salli positiiviisen läpäistä hädin tuskin orvaskettä, jotta se voisi varastoitua ja hoitaa meitä?

Tunnekuohu ja mielipaha on laantunut. Ikäänkuin (varokaa hörhötekstiä tulossa) eetterikehoni olisi tönäisty radaltaan ja se kokemuksesta töytäistynä palasi paikoilleen. Makusteluun meni muutama puhelu ja neljä tuntia. Voin päästää irti. Meditoin mieleni rakastavaan tilaan. Vedän läpi Ho'ponoponot eli siunaan palautteen antajan tuon harjoituksen mantralla; Olet rakas, Olen pahoillani, Anna anteeksi, Kiitos.
Hoen mantraa niin kauan kunnes sieluni ja sydämeni tuntuu taas keveältä. Otan opiksi ja päästän irti.

"Ole päivittäin ääneen kiitollinen itsellesi ja muille, sillä mikään ei ole itsestään selvää. Näinkin yksinkertainen rutiini voi muuttaa elämää enemmän kuin uskookaan."
Ossi Valpio, HS

Kolmen portin kautta ?

Miksi palautteen kanssa on niin vaikeaa?

Olisiko se helpompaa jos tekisimme siitä arjen tavan kotiin, läheisiin ihmissuhteisiin, työyhteisöön? Opettelisimme tavan antaa jatkuvaa palautetta toisillemme hyvässä kuin huonossa.


Kun vuorovaikutuskanavat on auki, on ikävänkin asian sanominen helpompaa. Palautetta antaessa ja saataessa puhutaan yksittäisten ihmisten subjektiivisistä kokemuksista jotka ovat vain yksi sirpale kuvasta.

Palautetta on syytä pohtia, niin antajan kuin saajankin. Taitoa tulee harjoittaa, molemmissa rooleissa. Miten itse haluaisin kuulla kriittisen kommentin? Missä tilanteessa, keneltä?

Miksi kiinnitän niin paljon huomiota tähän asiaan? Siksi koska hämmennyin tunnereaktiotani. Minusta kaikkea, mikä meitä järisyttää, tulee tutkailla. Ihan kaikkea. On hyvä pysähtyä omien tunnereaktioidensa ääreen. Se opettaa paitsi itsetuntemusta, myös empatiaa. Mikä kriittisessä palautteessa ottaa osumaa, ego tietenkin. Se ei pidä arvostelusta vaan loukkaantuu, sen ylpeyttä on loukattu. Positiivisen palautteen torjuva ego ohjaa sinua hyväksymään riittämättömyytesi ja kelpaamattomuutesi. Ego on pirullinen veijari, joka vie meitä väärään suuntaan, jos mieli antaa myöten. Kehitä siis henkisyyttäsi, rakastavaa mieltäsi ja lempeyttä. Se auttaa moneen.

Noh,  mitä otan mukaan tämänpäiväisestä? Ainakin sen, että palautteen antaminen on taitolaji. Sitä pitää ja kannattaa harjoitella. Sen antamisessa käyttää harkintaa. Sen saamisessa, nöyryyttä ja kiitollisuutta.

Niin ja ne palautteen antajan tarkoitusperät? Rakastava mieleni on auttanut minua ymmärtämään, että ne olivat varmasti hyvät ja puhtaat :) Harjoittelu jatkuu!

 Namaste <3