Ei voi pelata jos pelkää!

Kuinka moni -70 luvulla syntyneistä kanssatovereista muistaa lapsuudenajoilta televisiossa pyörineen sarjan The Gambler, jonka pääosissa pyöri Kenny Rodgers? Siitä sarjasta ei muuta jäänyt mieleen itselle kuin pääosan esittäjän laulama tunnussävel. Suomessa tehdyssä käännösversioissa laulettiin:

Ei voi pelata jos pelkää

Ei kääntää selkää

Ei juosta pakoon saa, jos ehtii kävellen

Ei laskee rahojaan

Kun peli viel on kesken

Kyllä laskun aika tulee jälkeen pelin viimeisen

Vain pelaaja sen tietää

Että elämisen taika

On siinä mitä heittää pois

Ja mitä säilyttää

Voi vain toivoo, että kuolee

Vasta kun on kuolon aika

Jokainen käsi voittaa

Jokainen häviää

Pakko kirjoittaa aiheesta, joka jo muutaman päivän ajan on järsinyt järkeä. Niin repivää on seurata tätä perisuomalaista (?) negistelyä, joka tunkeutuu elämään pyytämättä. Täällä pohjolan perukoilla eletään jotenkin kummallisesti semmoista "pelon ilmapiiriä". Aina pitää pelätä pahinta ja toivoa parasta. "Ei kannata odottaa liikoja, ettei sitten niin pety". Anteeksi mitä? Minusta pettymys on pettymys ja sen tietoinen negatiivinen odottaminen, vain huonontaa elämänlaatua odottelun aikana. En yhtään onnistu enää ymmärtämään miten valmiiksi valittu pettymyksen mieliala, loisi edellytyksiä hyvään elämään?

Olen istunut palavereissa, joissa porukalla on yhtäältä innostuttu hehkuttamaan ennustuksissa luvattua lämpöaaltoa ja melkein saman sisäänhengityksen aikana, on muistettu sitten jo todeta että ei pidä odottaa liikoja, sataa kuitenkin, todennäkösimmin, joo, sataa se...
Olen jutellut ihmisten kanssa heidän haaveistaan ja juuri sillä upean innostuksen aallonharjalla, sillä hetkellä kun silmät on jo loistaneet ihmeellistä valoa ja nauru on jo kujeillut suupielessä, kasvojen ja koko kehon suorastaan hehkuessa kilpaa auringon kanssa, juuri sillä riemullisen oivalluksen ja äärimmäisen ilon hetkellä, ihminen sammuu kuin napista painamalla. Ikäänkuin takaraivosta huutaisi joku sisäänrakennettu, refleksinomainen ääni, että "älä horise, ei se onnistu kuitenkaan. Lopeta tai!!!! Lopeta tai PETYT!" Samalla hetkellä silmät sammuu, suu vetää viivaksi ja asento lyhistyy. Ihan kuin sadepilvi olis laskeutunut suoraan tämän pään päälle.

Mikä meitä vaivaa? Mikä pettymyksen tuntemissa on niin kauheaa että sitä pitää työllä ja tuskalla väistellä? Eikö voisi ajatella että pettymys on pieni hinta suuresta onnesta? Miksi pettymystä pitää pelätä? Mitä on pettymys? Ajattelisin, että sen tunteen ajattelun äärelle on hyvä pysähtyä. Miksi pettymystä, niin yhdentekevässäkin asioissa kuin vääriksi osoittautuneissa ilmoissa, pitää tietoisesti väistellä?
Kuinka paljon sinä käytät energiaa pettymyksen väistelyn nimissä negatiivisten tunnetilojen hoivaamiseen?

Myönnän, että oman henkisen matkan kulkemisen vuoksi, enenevissä määrin on alkanut hämmentämään ja turhauttamaan tämä ihmeellinen kärsimyksen eetos. Minusta on hillitön paradoksi siinäkin että on ikäänkuin tavoiteltavampaa kärsiä koko ajan tasaisesti, esimerkiksi luopumalla toiveista ja haaveista, kun pettyä kertaalleen?  Että pettymystä väistelyn hintana, on tasapaksu kärsiminen ja alakuloisuus vähintäänkin?
Ikäänkuin kärsimys, suoranainen kituminen ja piehtarointi erinäisissa elämän vastamäissä, jota "yllättäen" kyllä aivan kaikkien tielle osuu, olisi suorastaan suotavampaa tai ainakin osa normaalia ihmisen elämää?

Hmm... mitä yritän sanoa? Kai yritän sanoa sinulle, että käytä aikaasi pelkoon. Älä hukkaa ainutkertaista ja arvokasta elämääsi pahimman pelkäämiseen, sillä jos se pahin tapahtuu, tulet huomaamaan että ennakkoon pettyminen tuskin vähentää iskua JA ENNEN KAIKKEA, se pahin ei välttämättä koskaan tapahdu, jolloin se odottelu vain vie sinulta aikaa jota et koskaan tule saamaan takaisin.

Ja muista, ei voi pelata jos pelkää ja jos huomaa pelkäävänsä niin kannattaa ensisijaisesti olla tukkimatta pelkojaan kaappiin (on muutenkin tavoiteltavampaa tulla kaapista pois kun mennä sinne :) ) vaan tutkailla niitä ja, jopa leikkiä ajatusleikkiä mitä jos pahin tapahtuu, entä sitten.. Käytämmekö useimmiten aikaamme senkaltaisten asioiden pelkäämiseen, joiden tapahtuman jälkeenkin aurinko paistaa, voimme hengittää, ruoho kasvaa ja puihin tulee lehtiä? Useimmiten pelkomme ei keskitykään ehkä elämän perusedellytyksiin vaan pikkumaisiin yksityiskohtiin, omistamiseen, omistamisen menettämiseen tai muuhun senkaltaiseen. Harvoissa lie ne hetket kun pelkäämme jotain senkaltaista joka uhkaa elossaoloamme, tai läheistemme elossaoloa.
Kuinka turhia asioita sinä pelkäät ?

Voisin hakea tähän loppuun jonkun viisaan filosofin tuumailuja tai jonkun tsemppaavan kuvan. Tyydyn laittamaan lainauksen yhdestä lempisarjoistani. Räävittömälle huumorille rakentuneen Todella upeeta- sarjan Eddien oli lähellä asian ydintä päästessään palkintopuheensa loppuun eräissä jaksoista:

And you, you can take that look off your face, sitting there with your... with your wheels and AIDS and starvation. You know, skimming a neat profit of the whole of human misery. Labeling us all with this- with this global guilt. Well it may not be all great and good but it ain't that bad, so cheer up world it may never bloody happen!

Pelotonta päivää! :)