Onnea!

Olen jo pidemmän aikaa tuntenut selittämätöntä rauhaa ja onnea. Semmoista tunnetta kuin eläisin jotain suurta ja hyvää jota ei osaa selittää. Niinhän elänkin. Elämääni. Onnentunne on jokaisella tässä, mutta sen saavuttamisesta, on tehty jotenkin luvatonta, ja siihen on lisätty niin paljon ehdonalaisuuksia että moni pelkää tarttua siihen, vaikka se olisi aivan tässä, edessä.

Onni tulee pienistä asioista, ja se ei ole vain kulunut klisee. Ihan liian usein onnesta luovutaan kun se kalteroidaan sitku-, mutku- ajattelun vangiksi. Onnelle rakennetaan korkeita portteja joiden yli kiipeämisen jälkeen onni vasta olisi tavoitettavissa. "Olen onnellinen sitten kun....". Useimmiten ehdonalaisuuksiiin sijoitetaan tavoitteita, joiden saavuttamisen kautta saavutetaan lopulta onni. Samoihin ajatusmalleihin olen vuosien ajan sortunut itsekin. Monenlaisen epäonnen myllyn kautta olen vasta oivaltanut jotain, joka olisi voinut helpottaa elämääni jo paljon aikaisemmin.

Ei onni ole päämäärä tai tavoite. Se on olotila tässä ja nyt. Se ei ole lottovoiton saavuttamista, vakituista työpaikkaa, tai uralla etenemistä. Onni syntyy murusista. Onnea on onnettomien asioiden puuttuminen. Onnea on onnettomuuksien rajallisuus, aikana ja vahinkona. Onnea on onnettomuuksista selviytyminen. Onnea on vain olla hetkessä. Onnea on, että saa olla hetkessä läsnä. Kaikki muu on melko irrelevanttia. Onni ei suojaa harmistumiselta tai murheilta, mutta väitän että onnellinen mielentila kutsuu luokseen värähtelytajuuksiltaa samanlaista onnea.

Onnellisuus on suurempaa kuin ajattelemme. Onni on olotila, jossa tiedät, että lopulta aina elämä kuitenkin kantaa. Että vaikka kaikki ei mene halujesi mukaan, niin lopulta saat kuitenkin kaiken tarpeellisen. Onnellisuutta on tiedostaa että murheissakin, on henkisen kasvun mahdollisuus. Onnellisuutta on olla.

Miten onnellisuuden tavoittaa? Kiitollisuusharjoitukset, joista kirjoitin aikaisemmin, on yksi hyvä tie. Onnellisuuden ja kiitollisuudenaiheet ovat yksi ja sama asia. Onnellisuus syntyy siitä ymmärryksestä, kuinka monta kiitollisuuden aihetta hetkessä on. Kirjaa kiitollisuudenaiheesi ja ole siis onnellinen. Niin helppoa se on. Paitsi, että onnellisuuden virrassa on helpompaa mennä, se antaa voimia elämän vastoinkäymisiinkin ja ennenkaikkea se tarttuu. Ole siis onnellisuudenlähde itsellesi ja ihmisille ympärilläsi.
Ole onnellinen juuri nyt!

Kiitos enkeleille!

Minun maailmassani on enkeleitä! Kiitos, että minun maailmassani on enkeleitä!

Niitä enkeleitä, jotka tänään siivillään suojasivat äitiäni, hänen jouduttuaan sydäninfarktin vuoksi sairalaan. Heti kun kotiuduin sairaalasta, pyysin luottoystäviltäni enkeleitä äidin vierelle sairaalaan. Niitä lähetettiin joukkioittain.
Sydäntä polkevan, särkevän, surun ja huolen keskellä, sain lämpöä siitä ajatuksesta että satapäinen enkelijoukko suojasi äitini henkeä joka suunnalta. 

Toimenpiteet meni toivomusteni ja odotusteni mukaan hyvin. Niin siirtyi satapäinen enkelijoukko äitini sängyn vierellä suojaamaan ja valvomaan toipumistaan sydänvalvonnan puolelle. 

Tänään minä itken silmäni puhtaaksi surusta ja huolesta.
Käyn maate ja yritän saada nukutuksi.
Kiitän moninkertaisesti tämän päivän hyvästä, siitä lottovoitosta, jonka sain,
saadessani vielä edelleen pitää äitini.
Rakkaan, oman pienen äitini.
Rauhoitan sieluni ja mieleni, varmana ja kiitollisena siitä, että satapäinen enkelijoukko suojaa ja hoivaa äitini unta ja toipumisen tietä. 

Kiitän niitä ihmisiä jotka lähettivät enkelinsä matkaan heti kun pyysin. 

Kiitän siitä, että minun maailmassani on enkeleitä!

Vaikka paljon puuttuisi, pidä sinäkin maailmassasi enkeleitä <3

Minä olen, sinä olet

Eilinen ukkosmyrsky meni ohi ja huuhteli tyyntä mieltäni keinutelleet ajatukset pois. Mikä suloinen rauha omassa mielessä onkaan, jos niin haluaa. Jerry Bundsen on sanonut että olet juuri niin suuri, kuin ne asiat joiden annat häiritä itseäsi. Siinäpä sitä pohdittavaa :)

Olin jo kirjoittaa ihan toisenlaisesta aiheesta mutta päädyin kirjoittamaan kuitenkin kuuntelemisesta. Se on asia, jota harjoitan itse päivittäin, ja jossa onnistun välillä paremmin, välillä huonommin. Tässä vaiheessa on tehtävä selväksi, että kirjoitan intuitiivisesti niistä teemoista, joita huomaani eteeni tuotavan.

Olen luonteeltani intuitiviinen, idearikas ja luova. Se tarkoittaa sitä, että ihmisenä olen usein kärsimätön ja mieleni liikkuu nopeasti eteenpäin. Minun on vaikea keskittyä pitkiin tarinoihin, joissa on paljon harhailevia sivupolkuja. Paradoksaalista, koska toisaalta nautin hyvistä tarinoista. Olen oppinut jarruttamaan hätäilevää luonnettani enenevissä määrin aikuisuuden myötä. Lapsena minut muistetaan pienenä tyttönä, joka lomamatkoillakin kyseli aina sen seuraavan kohteen perään. Vanhempieni muistelmissa olen se lapsi joka elää tulevassa. Aikuisuudessa olen kiirehtinyt toisen puheita jatkamalla sanoja loppuun tämän puolesta. Muistan, että yhteen aikaan katsoin televisio-ohjelmia lähes yksinomaan pikakelauksella, koska en jaksanut pitkäveteisiä juonenkäänteitä tai juontoja.

Katleena Kortesuo on sanonut että

On ihmisiä, jotka prosessoivat ajatuksiaan ääneen. Sitten on ihmisiä, joiden ajatuksenkulku on epäselvä ja pompahteleva. Lisäksi on puheliaita ihmisiä. Pahimpia ovat näitten yhdistelmät.

Epäilen olleeni vähintäänkin kahta edellämainituista, ääneen prosessoiva ja puhelias, olen vieläkin, vaikka välillä onnistunkin suitsimaan itseäni. Voitte vain kuvitella miten hyvää mindfullness ja meditaatio on minulle tehnyt :)

Kirjoitin toiseen postaukseen siitä, kuinka näkökenttä kapeutuu vauhdin lisääntyessä. Tässä käy samoin. Jos ei ole läsnä ja malta aidosti ja aktiivisesti kuunnella toista, jää paljon olennaista tietoa saamatta. Syntyy väärinkäsityksiä ja mikä pahinta, se toinen ihminen jää todella kohtaamatta. Kuuntelemalla annetaan paitsi arvo toisen mielipiteelle, myös tilaa toisen läsnäololle.

Monessa arjen keskustelussa eksyn helposti siihen mihin useat muutkin, en kuuntele ymmärtääkseni, vaan kuuntelen vastatakseni. Toisen puhe on pakollista taukoa, jota seuraa minun vuoroni puhua. Sen sijaan, että toista kuuntelee, keskittyy odottamaan, milloin tulee se minun vuoroni sanoa jotain. On sitä omaa mielipidettä, ja niin paljon sanottavaa ja tietoa jaettavaksi, että toisen puheevuoro jää kuulematta, kun samaan aikaan kelaa päänsä sisällä omia mielipiteitään, ja valikoi sitä mitä seuraavaksi aikoo sanoa.  Kuulostaako tutulta?

Meillä jokaisella on tonneittain hyviä mielipiteitä ja kokemuksia jaettavaksi. Mitä jos seuraavassa keskustelussa, et jakaisikaan niistä mitään? Mitä jos pyrkisitkin vaan aktiivisesti kuuntelemaan toista ja tämän mielipiteitä, näkemyksiä ja kokemuksia?

Mitä jos olisikin tärkeämpää kuulla mitä toisella on sanottavana, kuin päästä itse sanomaan se oma asiansa?

Etenkin netissä, mutta myös ns. live-elämän puolella, olen usein törmännyt tilanteisiin, joissa ihmisillä tuntuu olevan se käsitys että hyvä keskustelu on sellainen, jossa itse saa jaettua omat näkemyksensä, ja lopulta päädytään yhteiseen näkemykseen, mieluiten siihen joka on linjassa omien mielipiteiden kanssa, asioiden tolasta. Entä jos sanoisinkin, että hyvä keskustelu ei ole edellytä yhteiseen lopputulokseen päätymistä? Entä jos ajattelisimme, että hyvä keskustelu avaa molempien ajatuksia ja avartaa maailmankuvaa. Entä jos hyvän keskustelun päätteeksi tietäisit enemmän toisen näkemyksestä kuin omastasi, vaikka mielipiteesi asioihin ei olisi muuttunutkaan? Hyvän keskustelun aikana omien argumenttiesi esittämisen sijaan, voisitkin panostaa toisen argumenttien ymmärtämiseen aktiivisen kuuntelun ja kyselyn kautta.

Toisen aito kohtaaminen on aitoa läsnäoloa ja aitoa kuuntelua. Voitko olla aidosti läsnä, jos koko ajan suunnittelet vain sitä miten itse olet tai mitä sanot? Jäisikö sinusta jotain arvokasta pois, jos vain kuuntelisit?

Hellevigin Suomi?

Suurella vaivalla Zen tilaan, jossa tuulikellot soi ja mieli rakastaa ja lepää, saatu todellisuuteni sai särön viimepäivien lööppikohusta. Eli tänään postailussa vähemmän henkistä ja enemmän sinne naiseuteen kallistuvaa postausta :)

Koen tärkeäksi aloittaa toteamalla, että uskon ihmisen sananvapauteen. Uskon, että jokaisella, on oikeus mielipiteeseensä, ja uskon, että kaikkien mielipidettä tulee kunnioittaa. Äiti ja elämä, on opettaneet, että jotkut mielipiteet on hyvä pitää ominaan, eikä kaikkea kannata sanoa ääneen. Uskon myös ihmisten arvon yhdenvertaisuuteen. Haluan uskoa, että nainen ja mies, ovat ihonväristään tai uskonnostaan riippumatta yhtä arvokkaita.

Europarlamenttivaaliehdokas, 52 vuotias oikeustieteen kandidaatti Jon Hellevig ei taida jakaa uskoani. Ilmeisesti hänen maailmassaan ei ole ollut koskaan merkittävää naista, tai hän ei koe erityisen lämpimiä tunteita naisia kohtaan noin yleensäkään. Koko kahakka sai alkunsa perjantaina, kun Hellevig sai lukea lehdestä Karita Mattilan kieltäytyneen esiintymästä äkillisesti sairastumista paikkaamaan palkatun Putin myönteisen kapellimestarin kanssa Richard Strauss konsertissa 11. ja 12 huhtikuuta. Jotain tapahtui ja viikonloppuna Hellevigin mieli nyrjähti tästä asiasta.

Jossain naksahti ja Hellevig toimi kuten kuka tahansa järkevä aikuinen ihminen----- tai sitten ei. Hellevig pohdiskeli asiaa viikonlopun ja vihdoin sunnuntai-aamuna avasi tietokoneen ja alkoi kirjoittaa. Nyt oli Karita Mattila tehnyt virheen. Hellevigin näppäimistö lauloi kunnes teesi oli valmis. Enterin painallus ja koko Facebookin yleisö sai lukea mitä Hellevig oli mieltä. Mielipide on yksinkertaisen terävä. Karita Mattila oli natsihuora aka Eva Braun. Hellevig kannusti kannattajiaan vainoamaan Karita Mattilaa vapaalla, töissä, kaikkialla ja raiskaamaan tämän. Sosiaalisen maailman pyörät lähtivät pyörimään.

Päivällä Itsenäisyyspuolue, jonka listoilta Hellevig pyrki eduskuntaan, irtisanoutui Hellevigin lausunnoista. Hellevig itse suivaantui tästä lisää, ja ilmoitti sunnuntai-iltana luopuvansa ehdokkuudestaan. Tovi myöhemmin selvisi että luopuminen ei tässä vaiheessa enää onnistu. Minä toivon että olisi onnistunut. Luonnollisesti Hellevigin Facebook sivua siivottiin siinä ohessa. Iltapäivästä Hellevig jo selitteli, että raiskaus oli semmoista henkiseen raiskaukseen viittavaa. Jossain vaiheessa Hellevig oli kuitenkin jo selvitellyt Karita Mattilan konserttiaikatauluja ja saanut kannattajansa innostumaan. Poistettujen kirjoitustenkin jälkeen jäljelle jäi siistitty, mutta napakka uhkaus joka oli edelleen luettavissa sivuillaan tätä kirjoittaessani:

"Ei koskaan enää anneta Karta Mattilan esiintyä rauhassa Suomessa. Aina kun se tulee tänne rääkymään niin mennän sinne teilaamaan toi Natsi-huora!!! Kun kuulette sen liikkeistä, niin kertokaa mulle. Vastaanotetaan se lentokentällä, hotellilla, kämpillä, ooperalla, vapaaajalla. Ei ikinää anneta tolle natsii-huoralle rauhaa ennen kuin se pyytää polvillaan anteeksi Suomen ja Venäjän kansoilta."

Minua ei lohduta että Hellvigin kirjoitustaito on olematon. Minua ei lohduta että Karita Mattila itse ottaa asian kevyesti. Minua ei lohduta että monet ihmiset tuntuvat olevan sitä mieltä, että Hellevig vain suutuksissaan päästeli moisia juttuja. Minua ei lohduta Hellevig selittelee tarkoittaneensa henkistä raiskausta.

Minä olen huolissani. Olen surullinen ja kauhuissani siitä määrästä "seuraajia" mikä Hellvigillä on. Olen surullinen siitä, että koulutettu mies näkee kohtuulliseksi kehoittaa joukolla vainoamaan ja raiskaamaan naisen, jonka mielipide ei miellytä. Itseasiassa minusta Karita Mattilan mielipide tai toimintapa on yhdentekevä. Itseasiassa sillä, että mielipide kohdentui Putin-kriittisesti, ei pitäisi olla mitään väliä. Minulle päällimmäisenä väliä on vain sillä, että koulutettu suomalainen mies, kehoittaa ihmislaumaa vainoamaan ja raiskaamaan natsihuoraksi ja Eva Brauniksi nimittämänsä naisen. Miksi? Sen vuoksi, että tämän mielipide ei sovi omaan ajatusmaailmaan.

Minä haluaisin sallia, ja yritänkin, myös Hellevigille ja hänen kannattajilleen mielipiteen vapauden. Minusta on kuitenkin pelottavaa, jos sen sallimiseksi pitää sallia oikeus huoritella tai uhata naista äärimmäisellä seksuaalisella väkivallalla. Yhteiskunta, joka sivuuttaa ja ohittaa naisen joukkoraiskaukseen kehoittamisen mitättömänä ylilyöntinä, ei minusta ole kaukana siitä yhteiskunnasta, jossa naisen kasvoille voidaan heittää akkuhappoa, tämän mielipiteen tai valintojen vuoksi.

Naisen raiskaaminen vallankäytön välineenä tai osana sotatoimia, on osoitus kyvystä äärimmäiseen julmuuteen. Sodassa sillä pyritään loukkaamaan ja nöyryyttämään vihollinen. En tiedä mitkä Hellevigin tarkoitusperät olivat, mutta minusta uhkaus oli törkeydessään käsittämätön. En myöskään usko hetkeäkään Hellevigin ontuviin selityksiin uhkauksen alkuperästä. Äärimmäisessä raivossa ihmisen kuori kaatuu ja ydin tulee esille, koska kaikki voima menee raivon suitsemiseen, eikä kulissien pitoon enään jää voimia. Hellevig tarkoitti mitä sanoi. Ydin tuli esille. Raivo ja äärimmäinen fyysisen vahingoittamisen halu.

Minä toivon, että sivistynyt yhteiskuntamme, ottaa Hellevigin kaltaisten fundamentalistien uhkaukset tosissaan ja osoittaa, että niitä ei tulla suvaitsemaan. Minä toivon että Karita Mattila, ottaa uhkaukset tosissaan ja ryhtyy niihin toimiin, joihin hän lain puitteissa on oikeutettu ja siten osoittaa, että tätä ei suvaita.
Minä toivon että me naiset ja tytöt, emme alistu maailman Hellevigien uhkailujen kohteeksi. Minä toivon, että tulevaisuudessakin asumme yhteiskunnassa ja maailmassa, jossa naisilla tytöilläkin on oikeus mielipiteeseensä ja sen esille tuomiseen ilman fyysisen väkivallan pelkoa.

Minä en halua elää Hellevigin Suomessa, tai Hellevigin EU:ssä. En usko että yhdenkään naisen, tytön tai pienen tyttölapsen on siellä hyvä elää. Se on maailma, jossa naista saa huoritella, ja naisen saa tai hänet suorastaan tulee, joukolla raiskata, jos tämän mielipiteet koetaan loukkaavina.  Mitkään selittelyt eivät muuta, tai poista sitä viestiä minkä Hellevig halusi välittää, siinä onnistuen; naisella ei ole mitään olevaista arvoa. Tiedostan kipeästi että tämän kirjoituksen jälkeen myös minun on syytä pelätä. Hellevig tai kuka tahansa hänen lukuisista kannattajistaan, saattaa olla seuraavaksi minun ovellani?

Miksi tämä on minusta tärkeä asia? Sen vuoksi, että halusimme tai emme, elämme yhä yhteiskunnassa, jossa naisten ja miesten tasa-arvo ei ole arkitodellisuutta. Mistä sen tietää? Sen tietää siitä, että naisia tytötellään. Sekä siitä, että kokouksen kymmenestä osallistujasta sihteeriksi valitaan lähes aina nainen, ja puheenjohtaksi mies, siitä huolimatta vaikka osallistujissa olisi vain se yksi nainen. Tutkimustulosten mukaan maassamme parhaiten pärjänneitä ovat ne naiset, jotka ovat ulkonäöstään hävittäneet lähes kaikki sukupuolen erottavat merkit. On lyhyet hiukset, vähän meikkiä, jakkupuku tai muu pukeutuminen, joka ei kurveja korosta. Pärjätäkseen maailmassamme, naisen tulee olla mies? Naisia löytyy, huolimatta heidän kyvystään onnistuneeseen metamorfoosin mieheksi, korkeista asemista verraten vähän kuitenkin. Puuttuuko naisilta kunnianhimoa, vai onko hinta liian korkea?

Suomi ylpeilee tilastoilla, joilla todennetaan tasa-arvoisuuden toteutumista. Mutta onko yhteiskunnassa tasa-arvoa rapauttavia mikrokulttuureja, joiden hyvinvointi syö tasa-arvoa sisältäpäin? Niin kauan kun suvaitsemme, tai sivuutamme Hellvigin kaltaiset kohkaajat, on. Toivon, että todellisen tasa-arvon ja yhdenvertaisuuden rakentamiseksi suojelemme naisten yhdenvertaista oikeutta fyysiseen ja psyykkisen koskemattomuuteen. Kouluterveyskyselyn tulosten (2013) mukaan etenkin ammattikoulussa opiskelevat tytöt kohtaavat usein häirintää ja kaltoinkohtelua. Huorittelua, puristelua, ahdistelua. Tytöistä 33 % on kokenut joskus tai toistuvasti jotain seuraavista: vastentahtoinen intiimi koskettelu, maksun tarjoaminen seksistä, seksiin painostaminen tai pakottaminen. Vastaava luku lukion tytöillä oli 23 % ja peruskoulun tytöillä 20 %.

Me rakennamme todellisuutta diskurssin kautta. Arjen puheemme ja sanamme rakentavat sitä todellisuutta, jossa me elämme. Sanat, puhutut ja kirjoitetut, rakentavat todellisuuttamme, muokkaavat arvojamme ja yhteiskuntaamme. Minä toivon, että voisimme yhdessä rakentaa turvallista tulevaisuutta sillä, että emme salli vihapuhetta. Minä toivon, että yksikään nainen tai mies, ei ota kevyesti Hellevigin uhkauksia. Eilen ne kohdentuivat Karitaan, huomenna....?
Jos haluamme lopettaa kiusaamisen ja asiattoman käytöksen nuorten keskuudessa, tulevaisuuden maassamme, tulee meidän aloittaa aikuisista. Toivon, että Hellevigin kaltaisille öykkäreille ja uhkailijoille tehdään selväksi, että on olemassa rajoja mitä ei ylitetä. Ei vaikka kuinka kiukuttaisi!

Elämälle kiitos!

Ulkona on upea ilma! Aurinko paistaa suomensiniseltä, pilvettömältä taivaalta ja monien moittima, puuskainen kova tuulikin on minusta ennemminkin voimauttauva viesti kesän tulosta. Ensimmäinen hellepäivä ja asteet yli 20:n. Yhtäkkiä kehoon ja mieleen virtaa energiaa ja voimaa. Sitä saa enemmän aikaiseksi kun mitä ajattelee kun virtaus on oikea. Eikähän tässä voi olla kuin kiitollinen kaikesta, taas.

Haluan kirjoittaa kiitollisuudesta ja positiviisesta ajattelusta kun sitä teemaa on eteeni "tuotu" taas pitkin viikkoa. Olen huomannut, että me ajattelemme niin kovin eri tavoin näissä asioissa.... - tai ehkä kyse on ennemminkin siitä, että me sanoitamme niin kovin eri tavoin näitä asioita? Joillekin koko positiivisuusajattelu on hölynpölyä. Toisille se on osa arkea ja sitten lienee se suuri enemmistö, joka ei koko asiaa ole edes ajatellut. Koska kiitollisuudesta on tullut yksi olennainen kantava voima elämässäni, tuli halu kirjoittaa siitä miten minä tätä asiaa olen ajatellut.

Vaikka monenmoista henkistä polkua ja teemaa on tullut kaiveltua nuoresta pitäen niin positiviisuusajattelu, ja kiitollisuusajattelu ennenkaikkea, tuli elämääni vasta noin vuosi sitten. Positiivisuus on minulle ennen kaikkea kiitollisuutta. Tavallaan niin päin että tuntemalla kiitollisuutta on mieliala positiivisempi.
Positiivisuuden koen dynaamisena olotila, joka minulle tarkoittaa sitä, että en todellakaan vain istu odottelemassa kaikkea hyvää tapahtuvaksi tuosta noin vain. En usko että kiitollisuus on mikään kosminen käteiskone, jolla voidaan jotenkin ajatuksen voimalla "tehdä" vaurautta tai aineellista hyvää. Itseasiassa ennemminkin uskon että mitä voimallisemmin tavoitellaan aineellista hyvää, sitä kauemmas se menee. Tietyllä lailla saat sen mistä luovut. Uskon että kiitollisuus ja positiivisuus on se voima jolla uskallamme nähdä mahdollisuutemme ja tarttua niihin, uskallamme yrittää semmoista mikä tuntuu mahdottomalta ja uskallamme uskoa itseemme ja mahdollisuuksiimme.

Melkoisen valitettavaa jotenkin, että positiivisuus ja kiitollisuusajattelu sai Suomessakin tunnettuutta lähinnä jenkkijulkaisujen kautta. Näissä julkaisuissa mm. Byrnen (Salaisuus) kaltaiset ihmiset kuvaavat kuinka kiitollisuuden avulla voit manifestoida itselle autoja, omaisuutta tai muuta vastaavaa. Vaikka tietyllä lailla noissa kirjoissa on paljon hyvääkin, niin olen usein miettinyt että millä koneella niistä saisi sen jenkkihömpän pois?

 Minä, kuten moni muukin, tarvein ulkoa tulevan syyn, joka sysäsi miettimään, voinko muuttaa todellisuuttani omien ajatustapojeni muutoksen kautta. Aloitin siis, monenmoisen epäonnen astuttua ylitseni useamman vuoden ajan, toissakeväänä säännönmukaiset kiitollisuusharjoitukset. Keskityin tuntemaan kiitollisuutta niistä asioista joita elämässäni oli. Tutkailin niitä ja tein niille tilaa ajatuksissani. Kiittäminen huonon päivän päälle ei tullut itsestäänselvyytenä. Kiitollisuuden tunteminen päivinä, joiden sisällössä oli katkeroittavia elementtejä, oli haastavaa, mutta tein sen silti. Kuukausien ajan kiitollisuuden harjoittaminen oli osa jokapäiväistä elämääni.

Tein päivittäin listaa niistä asioista, joista voin kiittää olosuhteista riippumatta. Kiitin auringosta, pilvistä, ehjistä sukista, kyvystä liikkua, olla ja elää jne. Ajattelin aina, että kiittämisen tarkoituksena on siis ennenkaikkea muistaa mikä kaikki elämässäni on hyvin, vaikka kaupunki ympärillä olisi tulessa tai rauniot vieressä savuaisi.

Tuntuu turhauttavalta törmätä edelleen toistuvasti ihmisiin, joiden käsitys kiitosharjoituksista on sellainen, että kaikesta kurjastakin pitää kiittää. Seurauksena on hampaitten välistä sihistyjä, katkeruudella kuorrutettuja kiitossanoja. Ihmettelen jos ihminen senkaltaisen harjoittamisen myötä, ei ajan mittaan menetä kykyään tuntea aitoa kiitollisuutta mistään? Minusta on vaikea ymmärtää mitä sellainen kiitos palvelee? Eikö kiitollisuus pitäisi olla sydämenlaulua ja sielun soimista? Ei katkeraa kitinää. Jokaisessa hetkessä on jotain hyvää. Siis jotain aidosti itsenään hyvää asiaan. Jos ei muuta niin sitä että on kyky hengittää?

Mitä kiitetään? Kiitä ketä tai mitä haluat. Minun kiitokseni meni universumille, sille elämän ja energian voimalle johon minä uskon. Sinä voit osoittaa kiitoksesi juuri siihen, mikä sinusta sopivalta tuntuu. Kiitos on tietenkin hyvä osoittaa myös kanssaihmisille aina kun siihen on vähänkään aihetta.

Minä siis kiitin, yksinollessani ja itsekseni sekä toisia ihmisiä aina kun mahdollista. Kiitin iltaisin, kiitin aamuisin, laadin kiitoslistoja ja keskityin täyttämään aina kiittäessäni koko olemukseni syvällä kiitollisuudentunteella joka tuntui värisyttävän koko sielua ja kehoa. Kiitin kaikesta mahdollisesta. Istuin alas ja kirjoitin pitkän, useiden sivujen mittaisen, yksityiskohtaisen ja harkitun listan siitä miltä unelmieni elämä näyttää. Missä asun, työskentelen, entä terveyteni, ihmissuhteeni, raha-asiat, ihan kaikki ja pienintä yksityiskohtaa myöten.  Mitä sitten tapahtui?

Ensimmäisten viikkojen jälkeen tunsin vointini paremmaksi, mielialani rauhallisemmaksi ja tasapainoisemmaksi. Tunsin kärsivällisyyteni lisääntyneen ja ihmeellisen rauhan itsessäni. Alkoi tapahtua erinäisiä mukavia sattumuksia, parkkipaikoille tuli sopivasti tilaa aina minun autolleni kun saavuin, juuri silloin joku lähti, sain yllättäviä lahjoja ystäviltä, voitin pieniä voittoja rahapeleissäkin vaikka en niitä edes tavoitellut harjoitusten kautta ym. Mutta ehdottomasti suurimpana, sain työpaikan ja juuri senkaltaisen työn, jonka olin unelmieni elämää kirjoittaessani kuvannut!

Kiitollisuus avasi minua näkemään enemmän niitä asioita, jotka elämässä on hyvin, koska niitä on aina ja kaikilla. Se avasi myös pohtimaan mitä onnellisuus on ja miten se saavutetaan. Tunnen kiitollisuutta joka päivä, tänäänkin monesta asiasta, vaikka listojen laadinta on jäänyt pois, samoin säännölliset harjoitukset. Ainoa mikä on jäänyt tavaksi minuun on kolminkertaisen kiitoksen hokeminen mielessä tai ääneen, aina kun joku onnistuu. Samassa yhteydessä tunnen kuinka kiitollisuus täyttää mieleni ja keho aivan samoin kuin aiemmin säännöllisesti harjoitellessa. Ehkä palaan tämän postauksen innoittamana toviksi päivittäisen kiittämisen pariin.

Haastan sinut harjoittamaan kiitollisuutta ja katsomaan mitä tapahtuu. Ole elämälle avoin ja anna sen tuoda eteesi oman virtansa mukaisesti niitä asioita mitä se haluaa. Keskity kiitollisuuteen. Älä kiitä katkeruuden tai vihan kautta, äläkä tyhjänpäivaisesti, vaan kiitä aidon ilon ja kiitollisuuden tunteen kyllästämää kiitosta niistä asioista, joista tunnet iloa. Älä kiitä palkinnon toivossa, vaan kiitä kiittämisen ilosta. Kiitollisuus avaa mielemme sille, että emme pitäisi elämän asioita itsestäänselvyyksinä. Tämä on erityisen tärkeää koska useimmiten ne mihin heräämme harjoittelun kautta, ovat juuri niitä tärkeimpiä, niitä jotka niin helposti hukkaamme itsestäänselvyyksien suohon. Kiitollisuuden vaikutuksessa onnellisuuteen ei ole mitään mystistä. Kiitollisuutta harjoittamalla mielesi harjoittuu huomaamaan paremmin positiivisia asioita. Positiivisten asioiden aiempaa parempi tunnistaminen ja tietoinen tunnustaminen lisää onnellisuuden tunnetta elämässäsi.


Kiitos siis sinulle joka luit tämän, kiitos auringosta, kiitos upeasta tuulesta joka sieluani tuulettelee, kiitos kesästä joka ovella kolkutat, kiitos pienistä aukeavista lehdistä puissa, kiitos siitä on minulla on ruokaa mitä syödä, kiitos ystävistä, kiitos vanhemmista, kiitos että jaksoin taas hyvin, kiitos tästä onnesta jota tunnen- kiitos, kiitos, kiitos!

Mistä sinä voit kiittää juuri nyt?

Ei voi pelata jos pelkää!

Kuinka moni -70 luvulla syntyneistä kanssatovereista muistaa lapsuudenajoilta televisiossa pyörineen sarjan The Gambler, jonka pääosissa pyöri Kenny Rodgers? Siitä sarjasta ei muuta jäänyt mieleen itselle kuin pääosan esittäjän laulama tunnussävel. Suomessa tehdyssä käännösversioissa laulettiin:

Ei voi pelata jos pelkää

Ei kääntää selkää

Ei juosta pakoon saa, jos ehtii kävellen

Ei laskee rahojaan

Kun peli viel on kesken

Kyllä laskun aika tulee jälkeen pelin viimeisen

Vain pelaaja sen tietää

Että elämisen taika

On siinä mitä heittää pois

Ja mitä säilyttää

Voi vain toivoo, että kuolee

Vasta kun on kuolon aika

Jokainen käsi voittaa

Jokainen häviää

Pakko kirjoittaa aiheesta, joka jo muutaman päivän ajan on järsinyt järkeä. Niin repivää on seurata tätä perisuomalaista (?) negistelyä, joka tunkeutuu elämään pyytämättä. Täällä pohjolan perukoilla eletään jotenkin kummallisesti semmoista "pelon ilmapiiriä". Aina pitää pelätä pahinta ja toivoa parasta. "Ei kannata odottaa liikoja, ettei sitten niin pety". Anteeksi mitä? Minusta pettymys on pettymys ja sen tietoinen negatiivinen odottaminen, vain huonontaa elämänlaatua odottelun aikana. En yhtään onnistu enää ymmärtämään miten valmiiksi valittu pettymyksen mieliala, loisi edellytyksiä hyvään elämään?

Olen istunut palavereissa, joissa porukalla on yhtäältä innostuttu hehkuttamaan ennustuksissa luvattua lämpöaaltoa ja melkein saman sisäänhengityksen aikana, on muistettu sitten jo todeta että ei pidä odottaa liikoja, sataa kuitenkin, todennäkösimmin, joo, sataa se...
Olen jutellut ihmisten kanssa heidän haaveistaan ja juuri sillä upean innostuksen aallonharjalla, sillä hetkellä kun silmät on jo loistaneet ihmeellistä valoa ja nauru on jo kujeillut suupielessä, kasvojen ja koko kehon suorastaan hehkuessa kilpaa auringon kanssa, juuri sillä riemullisen oivalluksen ja äärimmäisen ilon hetkellä, ihminen sammuu kuin napista painamalla. Ikäänkuin takaraivosta huutaisi joku sisäänrakennettu, refleksinomainen ääni, että "älä horise, ei se onnistu kuitenkaan. Lopeta tai!!!! Lopeta tai PETYT!" Samalla hetkellä silmät sammuu, suu vetää viivaksi ja asento lyhistyy. Ihan kuin sadepilvi olis laskeutunut suoraan tämän pään päälle.

Mikä meitä vaivaa? Mikä pettymyksen tuntemissa on niin kauheaa että sitä pitää työllä ja tuskalla väistellä? Eikö voisi ajatella että pettymys on pieni hinta suuresta onnesta? Miksi pettymystä pitää pelätä? Mitä on pettymys? Ajattelisin, että sen tunteen ajattelun äärelle on hyvä pysähtyä. Miksi pettymystä, niin yhdentekevässäkin asioissa kuin vääriksi osoittautuneissa ilmoissa, pitää tietoisesti väistellä?
Kuinka paljon sinä käytät energiaa pettymyksen väistelyn nimissä negatiivisten tunnetilojen hoivaamiseen?

Myönnän, että oman henkisen matkan kulkemisen vuoksi, enenevissä määrin on alkanut hämmentämään ja turhauttamaan tämä ihmeellinen kärsimyksen eetos. Minusta on hillitön paradoksi siinäkin että on ikäänkuin tavoiteltavampaa kärsiä koko ajan tasaisesti, esimerkiksi luopumalla toiveista ja haaveista, kun pettyä kertaalleen?  Että pettymystä väistelyn hintana, on tasapaksu kärsiminen ja alakuloisuus vähintäänkin?
Ikäänkuin kärsimys, suoranainen kituminen ja piehtarointi erinäisissa elämän vastamäissä, jota "yllättäen" kyllä aivan kaikkien tielle osuu, olisi suorastaan suotavampaa tai ainakin osa normaalia ihmisen elämää?

Hmm... mitä yritän sanoa? Kai yritän sanoa sinulle, että käytä aikaasi pelkoon. Älä hukkaa ainutkertaista ja arvokasta elämääsi pahimman pelkäämiseen, sillä jos se pahin tapahtuu, tulet huomaamaan että ennakkoon pettyminen tuskin vähentää iskua JA ENNEN KAIKKEA, se pahin ei välttämättä koskaan tapahdu, jolloin se odottelu vain vie sinulta aikaa jota et koskaan tule saamaan takaisin.

Ja muista, ei voi pelata jos pelkää ja jos huomaa pelkäävänsä niin kannattaa ensisijaisesti olla tukkimatta pelkojaan kaappiin (on muutenkin tavoiteltavampaa tulla kaapista pois kun mennä sinne :) ) vaan tutkailla niitä ja, jopa leikkiä ajatusleikkiä mitä jos pahin tapahtuu, entä sitten.. Käytämmekö useimmiten aikaamme senkaltaisten asioiden pelkäämiseen, joiden tapahtuman jälkeenkin aurinko paistaa, voimme hengittää, ruoho kasvaa ja puihin tulee lehtiä? Useimmiten pelkomme ei keskitykään ehkä elämän perusedellytyksiin vaan pikkumaisiin yksityiskohtiin, omistamiseen, omistamisen menettämiseen tai muuhun senkaltaiseen. Harvoissa lie ne hetket kun pelkäämme jotain senkaltaista joka uhkaa elossaoloamme, tai läheistemme elossaoloa.
Kuinka turhia asioita sinä pelkäät ?

Voisin hakea tähän loppuun jonkun viisaan filosofin tuumailuja tai jonkun tsemppaavan kuvan. Tyydyn laittamaan lainauksen yhdestä lempisarjoistani. Räävittömälle huumorille rakentuneen Todella upeeta- sarjan Eddien oli lähellä asian ydintä päästessään palkintopuheensa loppuun eräissä jaksoista:

And you, you can take that look off your face, sitting there with your... with your wheels and AIDS and starvation. You know, skimming a neat profit of the whole of human misery. Labeling us all with this- with this global guilt. Well it may not be all great and good but it ain't that bad, so cheer up world it may never bloody happen!

Pelotonta päivää! :)

Kenen joukoissa seisot?

Elämällä on tapana tempaista mukaansa ja sitten, niinkuin usein käy, sitä vaan huomaa menevänsä sen vauhdissa yhä lujempaa ja lujempaa. Pahimmillaan matkaa tekee kuin luotijunassa, jolloin kaikki olennainen vaan vilisee ikkunan takana. Näet kaiken tärkeän mutta, vain ohimennen. Vauhdin kaventama näkökenttä vie kyvyn nähdä ympärille ja vauhti itsessään lisää illuusiota siitä että menossa ollaan ja ennenkaikkea eteenpäin. Se mitä siinä tohinassa jää väistämättä näkemättä on, että todellisuudessa mennään vain yhteen suuntaan. Kiireellä ja nauttimatta. Siellä yhden suunnan päässä on kaikki mitä tavoitellaan. Niinhän, vai niinkö?

Nykyään puhutaan paljon hidastamisesta, hitaasta elämästä, downshiftaamisesta ja slow foodeista. Kaikki henkisen hyvinvoinnin foorumit huutaa samaa; kiirehdi hitaasti. Pysähdy ja ole läsnä hetkessä. Meditoi ja maadotu. Toisinaan sieluni parkaisee "minähän yritän!".

Tehokkuuden, elinikäisen oppimisen ja YT neuvottelujen yhteiskunnassa, asuntolainaisen keski-ikäisen pysähtyminen tuntuu itsetuhoiselta missiolta. Yritän downshiftata vapaalla ja tehostaa töissä. Pitää olla enemmän, nopeammin, huolellisemmin ja paremmin. Kun työssä puskee draivin päälle, on kotona työlästä downshiftailla meditoinnin ja muun kautta tekemättä siitäkin suoritusta. Yhtäkkiä kaikki kääntyy väärinpäin ja more is less??

Työelämän tehokkuusvaade tuomitsee hitaan ja nautinnollisen elämän tavoittelun. Kestävyysvajeen kurittama "hyvinvointi"yhteiskunta komentaa ihmisiä työmarkkinoille, risulla, kepillä tai kainalosauvalla. Veronmaksajia tarvitaan. Kaikenlaisen verokurituksen ja leikkauslistojen, kautta pyritään ajamaan ne viimeisetkin hidasta elämää, itsetuntemusta ja henkistä haihattelua harrastavat oman onnen tavoittajat ja työkyvyttömät töihin veroja maksamaan. Yhteinen hyvä vaatii yksilön uhrauksia. Me uhraudumme isomman hyvän eteen.

Joidenkin lähteiden mukaan feikkilainaus
mutta lähteestä riippumatta asia osuu.

Meihin on iskostettu ulkoapäin hyvyyden vaade jota me itsekin ruokimme. Ihmisen tulee olla hyödyksi. Hyödyksi lähimmäisille, yhteiskunnalle, ihmiskunnalle, ympäristölle, ja jos siinä kaiken ohessa onnistuu olemaan, ikäänkuin pyrkimättä, vahingossa ja sattumalta, hyödyksi myös itselleen niin, hyvä on. Mutta missään nimessä se ei saa olla tavoite.

En halua väittää että yleinen hyvä ei ole tärkeää. Haluan tietenkin elää yhteiskunnassa joka huolehtii heikoista, sairaista, lapsista ja vanhuksista. Tottakai näen velvollisuudekseni ottaa kanssaihmiset huomioon. Mutta tätä elämääni, tällaisenaan ainutkertaista, ainutlaatuista, en ole ole valmis antamaan ainoastaan, täysin ja pelkästään yhteisen hyvän oravanpyörään.

Miksi pitäisi? Et voi kuolla toisen puolesta, miten voisit elää toisen puolesta?

Haastan miettimään onko elämäsi sinulle tärkeät asiat siinä pääroolissa sinun elämässäsi? Saako se, mikä on olennaisinta, eniten sitä aikaa, joka puolestaan on arvokkainta mitä meillä on? Tehoyhteiskunnasta pois hyppääminen vaatii tietoista hyppiä pois markkinatalouden kulutusyhteiskunnasta. Oletko valmis vaihtamaan tavaroita ja hyödykkeitä aikaasi? Pienempi televisio, vähemmän laukkuja, vaatteita, kenkiä? Viikon etelänmatkan kokonaiskustannuksilla voi helposti ottaa parikin viikkoa palkatonta lomaa töistä. Nykyisillä kesämökkien hankintahinnoilla voisi lomailla vuoden ilman palkkaa, ihan niissä kodin nurkissa? Kärjistän mutta periaate on sama.

Miten vaikuttaisi kulutustottumuksiimme jos muistaisimme että jokainen osto/hankinta veloitettaisiin suoraan pois vapaa-ajastamme. Jokainen uusi kenkäpari, tarkoittaisi puolen päivän vapaan menetystä. Raha on sangen näennäinen maksuväline, kun todellisuudessa se maksu tapahtuu ajan menetyksenä. Jokainen ostopäätös lisää työntekemisen velvollisuuden määrää. Tietenkin, jos työ on onnellisuuden lähde elämässä niin tasapaino säilyy.

Ehkä on kuitenkin hyvä välillä pysähtyä miettimään kuinka paljon tarvitsee ja mitä, luotijunassakin?

Olen kuullut sanottavan: "Ei ole puutetta rauhallisesta asuinpaikasta, vaan

rauhattomuus johtuu siitä, ettei sydämessä ole rauhaa."

"Ei omaisuudesta ole puutetta, vaan puute johtuu siitä, ettei sydän ole osaansa tyytyväinen."

Mee-Tse - 12 kirjaa

Kelpaat kelle vaan?

Palautteen antaminen ja saaminen. Tuo jokaisen ihmisen kipupiste. Tai no, minun ainakin. Olen joutunut tekemään paljon töitä, että olen oppinut antamaan ja saamaan palautetta. Jälkimmäisen kanssa harjoittelen vieläkin. Tänään ystävällishenkinen kanssaihminen tuli antamaan palautetta. Palautetta on kiva saada jos se on hyvää. Aina se ei ole, tänään ei ollut. 

Epävarman palautteen antajan muotoilema palaute oli tautologinen, virheitä tankkaava ja niiden olemassaoloa toistolla todisteleva. Myönnän, että rakastava mieleni rakoili, kun tunsin, että jakeluun olisi mennyt vähemmälläkin. Kuuntelin, keskityin ja pyrin olemaan läsnä.

Ehkä hän tulkitsi shokkireaktiona syntyneen hiljaisuuteni ymmärtämättömyytenä ja panosti toistoon sen vuoksi? Toisto on opintojen äiti. Niinhän meille on opetettu?

Rakas lukijani, voin sanoa, ei ole. Kun tempaisee yllättäen vastustajan lähes kanveesiin, niin on järkevää pysähtyä odottamaan, että toinen pääsee takaisin jaloilleen, sen sijaan, että jatkaa paukuttamista toisen maatessa jo maassa. Se että toinen ei parahda ääneen, ei tarkoita että sieluun ei satu. Anna siis aina tilaa palautteen pureksimiseen.

Tilanteen päätyttyä ensimmäinen tietoisen mieleni tuoma reaktio oli, että palaute tuli huonoon saumaan, hyvän päivän päälle ja kaiken ilon alleen jättäen. Kymmenminuuttinen palaute pyyhki pois 8 iloista tuntia. Koska hyvän "pössikseni" päälle kaadettiin näin kilo pas**a, tuli tunne ja tulkinta ilkeämielisistä tarkoitusperistä?

Palautteen aihe oli hyvä, antotapa oli mielestäni huono. Jälkimmäisestä ylipääseminen teettää töitä. Ihmisen mieli on kummallinen vempele. Palautteen antaminen koetaan hankalana kaikista tulokulmista. Se on kiusallista, loukkaavaa ja epämiellyttävää. Edelleen molemmille.

Niin paljon tuli pureksittavaa että piti päästä pallottelemaan asiaa ystävän kanssa. Ystävä kuunteli ja jossain kuuntelun lomassa kysyi (kun kritisoin palautteen antohetkeä), että mikä sitten on hyvä hetki antaa huono palaute? Onko sellaista... oli pakko pysähtyä ja todeta että tuskin on.  Oli pakko pitkän pureksinnan päälle todeta että annetun palautteen antotapa on sivuseikka, olennaista on hyödyntää se annettu palaute. Sen ikävän vihlaisun osumasta erottaa kyllä. Jos syvältä vihlaisee niin viittaahan se maaliosumaan, ei ehkä napakymppiin mutta muuten.

Jos palaute koskee sinua henkilökohtaisesti, toimintaasi, persoonaasi tai muuta sen kaltaista, kertoo se miltä näytät antajan silmissä. Näkökulma on subjektiivinen, mutta antajalleen tosi. Palautteen kautta voi kehittää itseään monella tasolla, ei vain palautteen aiheeseen liittyen. Palaute voi olla myös virheellisten tulkintojen kautta syntynyt väärinymmärryksen sumppu. Mitä se silloin opettaa? Se opettaa arvioimaan ja tutkailemaan niitä viestejä mitä ympäristöstämme saamme. Se opettaa seulomaan kuultua ja luettua, arvioimaan sitä, ottamaan sen mikä on paikallaan ja jättämään sen mikä ei ole.

Huonon palautteen lisäksi reagoimme usein kovin kummallisesti hyvään. Kehuun todetaan että, "eläs ny, enhän minä" tai "noh eihän tuo mitään ollut" tai joskus harvoin "sinä olit parempi". Miksi on niin vaikeaa sanoa vain puhtaasta sydämestään kiitos. Kiittää palautteesta, syleillä sitä ja ottaa se vastaan? Sallimme negatiivisen/kriittisen palautteen tehdä pullikoimatta sieluumme viiltoja, mutta emme salli positiiviisen läpäistä hädin tuskin orvaskettä, jotta se voisi varastoitua ja hoitaa meitä?

Tunnekuohu ja mielipaha on laantunut. Ikäänkuin (varokaa hörhötekstiä tulossa) eetterikehoni olisi tönäisty radaltaan ja se kokemuksesta töytäistynä palasi paikoilleen. Makusteluun meni muutama puhelu ja neljä tuntia. Voin päästää irti. Meditoin mieleni rakastavaan tilaan. Vedän läpi Ho'ponoponot eli siunaan palautteen antajan tuon harjoituksen mantralla; Olet rakas, Olen pahoillani, Anna anteeksi, Kiitos.
Hoen mantraa niin kauan kunnes sieluni ja sydämeni tuntuu taas keveältä. Otan opiksi ja päästän irti.

"Ole päivittäin ääneen kiitollinen itsellesi ja muille, sillä mikään ei ole itsestään selvää. Näinkin yksinkertainen rutiini voi muuttaa elämää enemmän kuin uskookaan."
Ossi Valpio, HS

Kolmen portin kautta ?

Miksi palautteen kanssa on niin vaikeaa?

Olisiko se helpompaa jos tekisimme siitä arjen tavan kotiin, läheisiin ihmissuhteisiin, työyhteisöön? Opettelisimme tavan antaa jatkuvaa palautetta toisillemme hyvässä kuin huonossa.


Kun vuorovaikutuskanavat on auki, on ikävänkin asian sanominen helpompaa. Palautetta antaessa ja saataessa puhutaan yksittäisten ihmisten subjektiivisistä kokemuksista jotka ovat vain yksi sirpale kuvasta.

Palautetta on syytä pohtia, niin antajan kuin saajankin. Taitoa tulee harjoittaa, molemmissa rooleissa. Miten itse haluaisin kuulla kriittisen kommentin? Missä tilanteessa, keneltä?

Miksi kiinnitän niin paljon huomiota tähän asiaan? Siksi koska hämmennyin tunnereaktiotani. Minusta kaikkea, mikä meitä järisyttää, tulee tutkailla. Ihan kaikkea. On hyvä pysähtyä omien tunnereaktioidensa ääreen. Se opettaa paitsi itsetuntemusta, myös empatiaa. Mikä kriittisessä palautteessa ottaa osumaa, ego tietenkin. Se ei pidä arvostelusta vaan loukkaantuu, sen ylpeyttä on loukattu. Positiivisen palautteen torjuva ego ohjaa sinua hyväksymään riittämättömyytesi ja kelpaamattomuutesi. Ego on pirullinen veijari, joka vie meitä väärään suuntaan, jos mieli antaa myöten. Kehitä siis henkisyyttäsi, rakastavaa mieltäsi ja lempeyttä. Se auttaa moneen.

Noh,  mitä otan mukaan tämänpäiväisestä? Ainakin sen, että palautteen antaminen on taitolaji. Sitä pitää ja kannattaa harjoitella. Sen antamisessa käyttää harkintaa. Sen saamisessa, nöyryyttä ja kiitollisuutta.

Niin ja ne palautteen antajan tarkoitusperät? Rakastava mieleni on auttanut minua ymmärtämään, että ne olivat varmasti hyvät ja puhtaat :) Harjoittelu jatkuu!

 Namaste <3

Jos epäonnistuminen ei olisi mahdollista?

Vauhdikasta alkua seurasi luonnollinen tauko. Väliin tuli elämä omine juttuineen. Jotta voi pysähtyä pitää olla aikaa pysähtyä kokoamaan ajatuksiaan. Olen koonnut ajatuksia jonkun aikaa sitten ensimmäisten parin postauksen.

Olin eilen luennolla jossa käsiteltiin hyvää elämää. Luennon takana olivat Hidasta Elämää sivustojen Pekka "Pequ" Nieminen ja Sampo Manninen. Nelituntisen session lopussa Sampo Manninen kysyi, tuliko oivalluksia. En osannut vastata.

Vasta tänä aamuna, hitaalla sunnuntain käynnistelylenkillä, sain mieleni auki solmusta, tuli. Tuli oivalluksia, en vain osannut pukea niitä sanoiksi eilen. Luennon aikana tehtiin meditaatioharjoituksia. Yhden harjoituksen aikana Sampo kysyi jotenkin näin, että mitä sinä tekisit jos epäonnistuminen ei olisi mahdollista. Tämä jäi kaikumaan päässäni. Eilisen illan ja tämän aamun, se pomppi mieleeni uudelleen ja uudelleen. Mitä jos epäonnistuminen ei olisi mahdollista? Mitä minä tekisin elämässäni, jos en voisi epäonnistua?

Millainen olisi maailma, jossa ihminen voisi ensisijaiseksi tavoitteekseen asettaa sen, että eläisi täysillä, hetkessä, elämän virran myötäisesti, jopa onnea tavoitellen? Mitä jos kukaan ei asettaisi toisilleen rajoja sen suhteen mihin tämä pystyy? Jos emme arvioisi toinen toisiamme, itseämme, niin kovasti.

Mitä jos juuri tänään, huomenna, ylihuomenna, luopuisit epäonnistumisen pelosta? Mitä on epäonnistuminen lopulta? Hetkellinen harha-askel, mahdollisuus oppia elämästä, eikö se oikeammin olekin elämän rikkautta? Ja jos sen väreily onkin positiivinen, niin onko se epäonnistumista ensinkään? Eikö se lopultakin ole vain elämää? Elämä uudistaa itseään joka hetki, jokainen sekunti on uusi mahdollisuus alkaa alusta? Etkö käyttäisi sen mahdollisuuden ja päästäisi irti epäonnistumisista?

Mitä ikinä Sinä tekisitkään tänään jos et voisi epäonnistua, tee se! Et voi epäonnistua! Sillä alati uudistuvassa elämässä ei voi epäonnistua!