Oman elämäsi valmentaja?

Törmäsin tänään Sanna Mämmin blogipostaukseen elämänvalmennusguruilua koskien. Osin jää tietenkin mietityttämään prosessi joka Sannaa on pohdintoihinsa ohjannut mutta aihe on osuva.

Olen jo pitkään seurannut miten erilaiset valmentajakoulutukset leviävät Suomeen nopeampaa kuin mikään muu länsimainen hapatus. Löyhästi new ageen ja itämaisiin uskontoihin perustuvat valmennuspaketit tuntuvat rakentuvan näennäistitteleille ja ikiaikaisille universaaleille viisauksille, joita jauhetaan ja väännellään rahankiilto silmissä? On vaikka minkälaista superlifecoach Lpngyt valmennustitteliä. Koulutuksia tarjotaan tuhansien eurojen pakettihinnoilla ja selvää on että kysyntää riittää, koska kurssejä löydät takuulla lähimmän opistosi tarjonnasta.

Jään väkisinkin miettimään, että mitä näillä tuhansien satsauksilla sitten voidaan saada? Epäilen koulutusten rakentuvan ihmisten motivoinnin opettelulle (hienoisesti manipuloinnin rajoillakin ehkä?) ja kaikille lopulta tutuille elämänviisauksille aina hidastamisestä, läsnäolosta lähtien. Epäilykselle suhtaudun siihen saako kursseilta kotitehtävien ja ryhmätöiden lisäksi muuta. Ihmisten kanssa juttelu elämästä herättää aina oivalluksia tottakai, elämästä keskustelu avartaa ja avaa lukkoja itsessä. Joitakin latteuksiakin on hyvä muistaa. Henkinen valmennus todennäköisesti käsitellään. Ihan hyviä juttuja, mutta ei mitään tuhansien eurojen arvoista. Tietenkin vain spekuloin. Voihan olla että ketulle pihlajanmarjat on happamia. Monen mielestä ei ole koska uusia kursseja ja titteleitä sikiää kuin sieniä sateella. Ilman kysyntää ei ole tarjontaa. Saadakseni valistuneemman mielipiteeni selville pitäisi ostaa moinen paketti. Jätän ostamatta ilmeisistä syistä.

Mietin miten traagista on se että ihminen vieraantuu omasta itsestään ja turvautuu kaikessa ulkopuoliseen valmentajaan? Siis näinhän täytyy olla jotta jokaiselle valmistuneelle valmentajalle löytyy kysyntää. Työyhteisöt ja työpaikkojen hyvinvointiin satsaavat yritykset ja toimialat työllistää tottakai osan. Taattua on että yhä useammin erinäisillä firman virkistyspäivillä, paitsi syödään buffettia pomon piikkiin, istutaan ringissä valmennusgurun johdolla ja treenataan hyviä vuorovaikutustaitoja ja läsnäoloa työhyvinvoinnin ja lopulta tehokkuuden nimissä. Eikä siinä mitään. Tarkoitus pyhittää keinot? Mutta onko valmennuksesta ja valmentajasta tullut itseisarvo? Missä menee raja gurun palvonnan ja ihmisen ohjaamisen välillä?

En voi olla ajattelematta, että tämän eräänlaisen "gurulogian" sijaan yksilöitä tulisi kannustaa kuulemaan omaa sisintään, löytämään se vanha kunnon "maalaisjärki" itsestään. Että maltettaisiin uskoa itseensä ja jaksettaisiin kuunnella itseä. Uskoisin että vaikka toisten ihmisten kanssa keskustelu ja erilaiset opit ja kirjat antavat meille suuntaa, ei mikään vie tehokkaammin ikiaikaisen totuuden lähteille kun itse. Että elämään ei tarvita menetelmää.

Onko erilaisten elämäntapavalmentajien invaasio vain yksi modernin ajan pyramidihuijauksista? Ketjun yläpäässä rikastutaan eniten. Milloin tämä new age henkisyys ja erilaiset ääri-ilmiöt kokevat lakipisteensä? Ja kauanko aallonharjaa kestää? Ainoa mikä on varmaa, on se että valmennusbisnes on ison rahan bisnes.

Urheilupuolella riehunut PT vimma, on jatkunut jo useamman vuoden. Ja vasta viimeisen vuoden aikana on alettu esittämään varovaisia kysymyksiä siitä millä kriteereillä voidaan valmentaa. Toivoisi että ammattilaispalveluita myyvien kritisointiin päästäisiin myös henkisen puolen palveluissa. Elämäntapavalmentajista voisi olla hyvä aloittaa vaikka tarkastelun paikkaa olisi myös erinäisiä ei-aineellisia hoitoja ja hörhöpalveluita pimeästi myyvien osalta. ;)

Vai onko niin, että erinäisiin valmennuskuvioihin haksahtavienkin osalta kyse on syvemmästä sielunsuunnitelmasta, jolla on oma tarkoituksensa? Entä kun valmennus johtaa ohjattavan tekemään radikaaleja elämänmuutoksia, irtisanomaan työnsä, myymään kotinsa jne? Missä on valmentajan vastuu valmennuksestaan?

Toivoisin, että ihmiset pysähtyisivät miettimään millä mandaatilla toinen on pätevä ohjaamaan toista? Missä vaiheessa ihminen lakkasi olemasta oman itsensä ja elämänsä paras asiantuntija? Missä vaiheessa itseä koskevat vastaukset opittiin etsimään itsen ulkopuolelta?

Uskalla siis tänäänkin pysähtyä hetkeksi, kuuntele itseäsi. Jos meditoiminen on hankalaa niin piirrä, kirjoita tai vaikka tanssi, ilman suunnitelmaa, tajunnanvirtana. Voit yllättyä mitä itsestäsi nousee pintaan sillä kaikki on jo meissä. Uskalla löytää se itsestäsi <3

Ei ole suurempaa onnea ihmiselle kuin että hän voi, 

tohtii ja tahtoo toteuttaa niin perinpohjaisesti kuin 

suinkin kaikkia oman olentonsa syvyyksissä piileviä 

mahdollisuuksia.

Eino Leino, HS 14.2.1915

Intuitiivinen kirjoittaminen

Mieli lakkaa yrittämästä

ja tietää,

minä lakkaan samaistumasta Minuun 

ja olen Me

tässä hetkessä, koko ajan

hämmästyttävä tietoisuuden ympyrä,

joka kytkee kaiken maailmassa yhteen,

ja kun tiedän tämän, en tee mitää väärää,

vaan koen vain iloa kohdatessani muut

ja olen pelkkää sydäntä,

ja kun pysähdyn uudelleen:

pieni Buddhan hymy.

To believe or not to believe?

Ulos on saapunut ihana raikkaus, vaikka vain aavistus, mutta lupaus syksystä <3
Olen onnesta soikeana, koska syksy on minulle merkinnyt aina virkistävää, raikasta, ja puhdistavaa aikaa. Nautin syyssateista, pimenevistä illoista, ja luonnon viimeisestä väri-ilottelusta, ennen siirtymistä lepokauteensa. No, en voi sanoa, että mikään vuodenaika olisi vastenmielinen, mutta syksyä odotan usein noiden takkatuli-ilmojen toivossa :)

Tänään, sunnuntai-aamun rauhassa, ja eilisen illan aikana käymieni keskustelun puitteissa olen pohtinut uskoa. Lapsena evankelisluterilaisuuteen kasvatettiin minutkin. Jonkin aikaa olin innostunut uskosta. Osin kai se on halua kuulua johonkin, halua uskoa että on joku jumalainen suunnitelma, mutta sitten arjen inhorealismi. Aikuisuuden pettymys evankelisluterilaisen kirkon, ja muidenkin kirkkojen kaksinaismoralismiin, ja muuhun, ajoi ne pois.

Useiden vuosien ajan opiskelin uskontoja, hain omia kipupisteitä siinä. Uskonnoissa oli liikaa häiritseviä piirteitä. Ilmapiiri oli useissa ryhmittymistä kielteinen kyselyille. Usein edellytettiin sokeaa uskoa, ja se ei istunut ymmärrykseeni. Pohdiskelun teki helpoksi oivallus siitä että yksikään kirkko tai seurakunta, ei omaa monopolia Jumalaan tai jumalalliseen alkulähteeseen. Kirkkoon kuuluminen ei myöskään ole synonyymi jumal-yhteydelle, tai siitä eroaminen ei merkitse eroa Jumalasta tai jumallisuudesta.

Uskonto on uskomista toisen ihmisen kokemukseen,

henkisyys on uskomista omaan kokemukseen.

Jos kerrot, että olet henkinen, koska olet kirjautunut johonkin tiettyyn uskontoon, 

on se sama kuin sanoisit , että olet auto, koska istut autotallissa! 

Jätä siis taaksesi uskomukset, ja salli oman sielusi osoittaa sinulle asioiden luonne 

Steven Bancarz

 Koska kaikki tökki, piti lähteä toiseen äärilaitaan, ateisimiin. Ymmärsin jotain olennaista. Minun piti voida itse ymmärtää mistä on kyse. Kaiken piti tuntua minusta oikealta. Intuitioni piti vahvistaa asia todeksi. Uskonnolliset piirit hylkivät kriittisyyttä, ja kyseenalaistamista, joten jäin ulkopuolelle. Pitkän taipaleen jälkeen, huomaan jumittuneeni jonnekin agnostikon, buddhalaisuuden ja new agen välimaastoon. Tässä on juuri nyt hyvä olla. Marcus Aurelius summasi jo kauan sitten osuvasti:

"Elä hyvä elämä. 

Jos Jumala on ja on hyvä, hän arvostaa hyvyyttäsi enemmän kuin palvontatekojasi. 

Jos Jumala on olemassa ja on paha, niin häntä et haluaisi palvoa muutenkaan. 

Jos Jumalaa ei ole olemassa, 

olet kuitenkin elänyt hyvän elämän ja jätät hyvät muistot jälkipolville"

Kirkosta erosin vuosia sitten. Se ei ollut minun yhteisöni, monista eri syistä johtuen, lopulta kuitenkaan. Oivalsin että minun piti päästä irti kirkkojen ikeen alta ja löytää oma yhteyteni jumaluuteen ja alkulähteelle.
Matkan varrella, uskontoja tutkiessa, ei voi välttyä huomaamasta kuinka paljon kirkko on muokannut lähtökohtia siten, että ne itseä paremmin palvelisivat.

Alkuperäisten asioiden lähteelle palaaminen on ollut vapauttavaa, ja monessa asiassa alkuperäinen resonoi itsessä paremmin. Vai mitä sanot tästä alkuperäisestä arameankieleltä  käännetystä, nykyisin isä meidän- rukouksena tunnetusta, rukouksesta:

Isä-Äiti, Elämän Henkäys, Soinnun Lähde, Sanaton toiminta, Kosmoksen Luoja!

Anna valosi loistaa sisällämme, välillämme ja ulkopuolellamme, jotta voisimme käyttää sitä hyödyllisesti.

Auta meitä kulkemaan polkuamme hengittäen vain sinun Sinusta säteilevää tunnetta.

Salli itsemme kulkea samaa tahtia Sinun kanssasi, 

jotta kulkisimme kuin Kuninkaat ja Kuningattaret kaikkien luotujen kanssa.

Anna meidän tuntea Maan sielu sisimmässämme, sillä siten tulemme tuntemaan kaikessa olevan Viisauden.

Älä salli maallisten asioiden ulkomuodon ja pinnallisuuden pettää meitä, 

vaan vapauta meidät kaikesta siitä, mikä estää kasvuamme.

Älä anna meidän vaipua unohdukseen, että Sinä olet maailma Voima ja Kunnia, 

alati uudistuva Laulu, joka kaunistaa kaiken.

Olkoon Sinun rakkautesi siellä, missä toimintamme syntyy. Näin olkoon!

Aamen"

Tämä rukous löytyy kirjoitettuna valkoiseen marmokiveen Öljymäeltä, ja on suora käännös arameasta (ei kirkon muokkaama) siinä muodossa, kun Joosua sen aikoinaan lausui. Minussa se soi paremmin, kuin kirkkojen versio.

Oletko Sinä tarkastellut suhdettasi uskontoon, uskoon? Mihin sinä uskot ja miksi? Nämä sunnuntain hitaat, ja hiljaiset aamut ovat erinomaisia siihen, hidastamiseen, ja omien  uskontojen tutkailuun. Omien arvojen, ja uskomusten tutkailu on avartavaa. Kokeile edes ;)

Aurinkoa pyhääsi ! Namaste!

Kenen syy?

Ystäväni jakoi facebookissa kuinka hänen läheisensä haudalta, oli varastettu, hänen sinne rakkaudella istuttamansa monivuotiset kukat. Luin kommentteja ja aloin näpyttelemään omaani. Ihan kauheaa tuommoinen. Mielessä pyöri minkälainen mielipaha tuosta jää, ja kuinka hirveä juttu. Olin jo hyvää vauhtia kirjoittamassa kuinka kauhean pysyvä mielipahan lähde tuommoinen teko toiselle, ja on kuinka jotain hirveän ainutkertaista on viety. Kunnes yhtäkkiä tajusin sen. Kirjoitukseni oli lietsomassa toisen mielipahaa, ei liennyttämässä sitä.

Me emme voi läheskään aina, ainakaan tietoisella tasolla, valita sitä minkälaisia tapahtumia kohtaamme, ja elämme. Me olemme siinä mielessä olosuhteiden uhreja. Se mitä voimme kuinkin valita aina, vaikka se on välillä vaikeaa hyväksyä, on oma suhtautumisemme siihen mitä meille tapahtuu. Moni asia voi olla valitettavaa, mutta harva kohtalokasta.

Me luomme itse oman uhritarinamme tai sankaritarinamme. Olemme erinäisten kovien kohtaloiden objekteja vain jos itse niin valitsemme. Meillä on aina itsellemme vastuu siitä millaiseksi kukin kokemus meille muodostuu. Me itse kirjoitamme oman elämämme tarinaa, joka lopulta on sarja kokemuksia, ja niistä jääneitä tunnemuistoja.

On vaikeaa hyväksyä vastuu omasta onnellisuudestaan. Osa kapinoi pitkään sitä vastaan. Se tarkoittaa sitä olet itse vastuussa omista ikävistä kokemuksistasikin. Yksin ja ainoastaan sinä. Sen hyväksyminen tarkoittaa sitä, että olet pakotettu oikeasti luopumaan toisten syyttelystä, ihmisten osoittelusta, tai onnettomien tapahtumien listaamisestä. Me itse kirjoitamme omaa arkitodellisuuttamme joka hetki. Vain sinä ja sinä yksin, olet vastuussa siitä oletko onnellinen vai et.

Oma vastuu omien tunteiden, ja kokemusmaailman rakentaminen tulee ehkä selviten esille, jos kuvittelet tilanteeseen avioparin. Toinen on kotona valmistellut ruuan pöytään ja siivonnut, jotta toisen olisi ihana tulla kotiin pitkän päivän päällä. Kotiintulijan päivä onkin ollut ennenkuulumattoman huono. Ikäviä asiakkaita, ilkeita pomoja ja paskoja työkavereita. Kotiintulija ei saapuessaan näe siivottua kotia ja valmista ruokaa. Hän näkee vaan että eteisen lattialla on jonkun takki, ja tunnistaa tuoksusta että ruokana on jonkunsortin paisti. "Miksi täällä lattialla on taas takki" huoh, "En minä kyllä tähän aikaan jaksa syödä mitään paisteja" , huoh, "Haluan vaan nukkumaan, nyt täällä haisee ruoka koko kämpässä, miten täällä voi nukkua", huoh. "pesitkö sinä edes sen paidan minkä pyysin?" . Ilta päättyy siihen että kumpikin menee pahalla mielellä nukkumaan. Kotiin töistä saapunut, suhtautui kaikkeen hyvään kielteisesti. Hän valitsi saada kielteisen kokemuksen. Kotona ahkeroinut pahoitti mielensä, hän valitsi mielipahansa. 

Mielipaha ei aina ole valinta ikävässä tilanteessa, me kaikki olemme nähneet ihmsiä jotka suhtautuvat äärimmäisellä positiivisuudella, ja huumorintajulla vastoinkäymisiin. Olemme myös kohdanneet niitä jotka kiukuttelevat, ja polkevat jalkaa vaikka taivaalta sataisi mannaa. 

Mielipaha, katkeruus, ja syyttely, kaikki valintoja. Jokaisen omia. Me jokainen valitsemme, joka hetki sen miten kuhunkin kokemukseen suhtaudumme. Ei tietenkään ole tavoite, että kurjien asioiden edessä hypimme riemusta. Me voimme silti opetella ottamaan tunteen vastaan, JA päästämään siitä irti, pitämättä kiinni ja takertumatta.

Jos otamme vastuun omasta onnellisuudestamme, voimme kaiketi auttaa myös toisia oman onnellisen elämätarinansa kirjoittamisessa? Kun ystävä kertoo murheistaan, autatko rypemään siinä vain näkemään sen yli?

Pyyhin kaiken kirjoittamani pois. Kirjoitin lopulta lyhyen kommentin, jossa totesin, että ikävä juttu ja parempaa tätä päivää. Otetaan tunne vastaan ja päästetään irti? Emme voi valita kokemuksiamme, mutta aina, - AINA, voimme valita kuinka suhtaudumme niihin!

Aito sinä?

Törmäsin netissa Alkuajatus nimiseen sivustoon. Vaikka sivuston luonne, ja tavoite ei varsin ekalla tutustumisella auennut, jätti se ajatuksia. Olenko minä aito itseni? Jokainen on takuulla nähnyt netissä pyöriviä mietelausekuvia, jossa villihevoset kirmaavat taustalla ja päällä on teksti, joka kehoittaa sinua tulemaa siksi joka olet, sen sijaan että olisit se mitä yhteiskunta/toiset sanovat sinun olevan.

Katsoin Alkuajatus sivustolta löytyvän videon pariin otteeseen. Joissakin kohden kolisi, toisissa ei. Uskon, että jokainen meistä tulee, tavalla tai toisella, ympäristönsä uhriksi. Meistä tulee hyviä, ja yhteiskuntakelpoisia. Siihen kasvattaminen on normi, ja kaikkien silmissä paitsi hyväksyttävää, myös tavoiteltavaa. Jään miettimään missä vaiheessa se vie yksilöä pois omasta, aidosta itsestä? Missä vaiheessa hukkaan ydinminäni, ja muutun toisten luomaksi tuotteeksi? Vai muutunko lainkaan?

Alkuajatuksen kunnianhimoinen väite sisältää teorian siitä, että meissä on jo syntymän hetkellä kaikki. Tavallaan uskon että niin onkin? Mutta onko kaikkia ulkoa tuleva automaattisesti muokkaamassa persoonaamme pois itsestämme? Tuntuu hankalalta ajatella, että voisimme kasvaa ihmisyyteemme, ja itseksemme, ilman toisia ihmisiä peilinä. Toisaalta tunnista videon väitteen siitä, että kun joku tekee tai sanoo jotain sinun parhaaksesi, ei se useinkaan ole sinun näkökulmastasi tehtyä, koska toinen on aina toinen.

Ympäristömme, ja ihmiset siinä, pommittavat meitä päivittäin toimimaan tietyllä tavalla. Sen usein unohtaa. Välillä kaiken sen hälyn keskellä menettää kosketuksen itseensä. Jokaisella on mielipiteensä, ja näkemyksensä, ja mitä läheisempi ihminen, sitä vaikeampi on muistaa, että mielipide on vain mielipide. Toiset näyttävät meille peiliä, ja vaikka se antaa uudenlaista näkökulmaa, sen peilin takana on kuitenkin toinen ihminen arvoineen, ja ajatuksineen. Sen muistaminen ei aina onnistu.

Alkuajatuksen ideologia, niin kiehtova kun se onkin, ei sittenkään uponnut minuun. En osta.

Elämä itsenä vaatii rohkeutta. Toiset ihmiset voivat toimia myös hyvinä viittoina oman sisäisen äänen etsinnässä, jos ei muuten niin siinä, että huomaa mitä ei ole. Toiset ihmiset tuovat eteemme tilanteita, joissa pääsemme toistuvasti tutkimaan mitä se oma ääni itsemme sisällä sanoo. Itseksi voi tulla, vain suhteessa toisiin ihmisiin. Ihmisyydessä kasvaminen, ja kehittyminen tarvitsee toisten ihmisten olemassaoloa. Olemme aina suhteessa johonkin. Emme voi elää erillisyydessä, ilman toisia ihmisiä. Emme ainakaan tässä todellisuudessa.

Näen itseni myös ihmisenä alati keskeneräisenä, kehittyvänä, ja oppivana. Minulla on tavoitteita erilaisista asioista, joita toivon itsessäni voivani kasvattaa, ja kehittää. En näe sitä pahana, enkä pidä että se olisi jotenkin aidon minän kieltämistä. Näen että aito minä tunnistaa oman keskeneräisyytensä, ja osaa tunnistaa myös kykynsä kasvuun ihmisyydessä. Niinä hetkinä, kun en ole ollut kosketuksissa itseeni, olen voinut huonosti. Niissä hetkissä, kun elämäni kirjaa kirjoittavaa kynää on pidellyt joku toinen, olen tuntenut alati kasvavaa ärtyisyyttä, ja huonoa oloa.

Kun olen aidon itseni äärellä, tunnen kuinka pyhä kolminaisuus minussa, keho, mieli ja sielu, ovat yhtä. Kaikki virtaa kivuttomasti. Olen yhtäaikaa avoin kaikella, ja tunnen valinnanvapauden olemassaolon. Siedän keskeneräisyyteni, ja tunnen hyväksyvää rakkautta itsenäni kohtaan. Minä olen minä, yhtäältä alati kesken, ja alati kasvava. Minussa on kaikki, eikä minussa ole mitään. Minussa virtaa elämä, ja minussa on liikettä. Olen yhteydessä kaikkeen ja kliseisesti todellakin, elämä on matka, jonka aikana tulen itsekseni.

Eikö ihmisyys ole kaikkea tätä? Eikä mitään ilman toisia?
Ehditkö pysähtyä itsesi äärelle? Kuuletko sinä omaa sisintäsi? Missä olet aito sinä? Missä toinen alkaa ja missä sinä loput? Mikä on aito sinä?