Intuitiosta uutta vuotta

Joidenkin uskomusten mukaan jouluaaton ja joulupäivän välisestä yöstä alkaa kahdentoista yön mittainen pyhien öiden sarja. Tällöin ihmisen yhteys henkimaailmaan on ohut ja näiden öiden aikoina osa poimii seuraavan vuoden kuukausien tulevien tapahtumien teemoja. Siis toisinsanoen heti herättyään kirjataan nähdyt unet ylös ja poimitaan niistä teemaa tuleville kuukausille, ensimmäinen on tammikuulle, toinen helmikuulle ja niin edespäin. Jos tätä ei ehtinyt tekemään niin kuukausien teemansa voi kirjata intuitiollakin. Itseltä unohtui pyhien öiden mahdollisuus tänä vuonna kokonaan. Tietysti ensi yöstä vielä ehtisi heinäkuusta eteenpäin. Vaikka kaksi edellistakin yötä unineen on vielä muistissa. Ehkä kirjoittelen niitä ylös vielä tänään.

Vuoden viimeinen päivä ja vuodenvaihde lie surullisen kuuluisaa aikaa erinäisten lupausten tekemiselle. Minullakin on roppakaupalla paremman elämän lupauksia mielessä ja kielenpäälläkin. Tänä vuonna ajattelin lähestyä asiaa hiukan toisin. Luin aamun lehdestä nuoresta naisesta joka oli vaihtanut uran merillä yrittäjyyteen. Kaikki oli alkanut unelmien, toiveiden ja haaveiden, hullujenkin, ylöskirjoittamisella. Ja hämmästyksekseen hän huomasi kovin monen asian toteutuneen. Olen itse kirjoittanut tänne blogiini siitä kuinka vaikeina aikoina, osana kiitollisuusharjoituksiani, kirjoitin unelmieni elämästä varovaisen realistisen kuvauksen, joka sitten toteutuikin monelta osin. Ehkä on aika myös osin päivittää sitä unelmaa?

Olen varautunut lämmittämään mukitolkulla kaakaota ja kerännyt filtin keinuvan lepolassen viereen. Ajattelin hiukan pyhiä oitä varioiden miettiä kynttilän ja meditaatiomusiikin rytmittämänä tavoitteitani, toiveitani, unelmiani ja odotuksiani tulevalle vuodelle. Kirjaan niitä sitten intuitiolla ja ajatuksella kuukausittain teemoitellen ylös. Ehkäpä käytän myös niitä näkemiäni unia osana.

Ehkä sinäkin haluat kokeilla jotain samankaltaista? Se suo mahdollisuuden myös katsoa ja reflektoida mennyttä vuotta sekä kurkistella tulevaan. Eilisen blogikirjoituksenikin teemaa hiukan hipoen, elämä on tässä ja nyt, olisiko tämä yksi väline pyristellä irti sitku ajattelusta ja rakentaa itse konkreettisesti sitä unelmien elämää tähän hetkeen?

Tuhkimotarinoita - A battle you know nothing about

Katselin eilen Yle Areenasta tämän kauden Tuhkimotarinoita. (suosittelen)

Tarkoituksenani oli katsoa vain yksi jakso, se jossa esiintyy ystäväni, mutta päädyin katsomaan kaikki. Vaikeudet on vääjäämättömiä elämässä ja olennaisinta kai onkin miten niistä selviää? 

Miten pääsee yli vaikeuksistaan katkeroitumatta ja ottamatta sitä tai sen sisarta kateutta, matkakumppanikseen. 

Jäin miettimään myös kuinka tuo kurkistus toisen elämään toi hyvin esille sen minkä tiedämme kaikki, mutta emme useinkaan halua muistaa. Nimittäin ei koskaan pidä olla kateellinen toisen onnesta kun ei tiedä sen hintaa. Tarinoissa esiteltyjen naisista ei taida tänä päivänä arjessa näkyä ne elämän suuret kolhut. Siitä huolimatta että niitä siellä on. Oman tarinansa meistä tietää jokainen, toisen tarinaa ei koskaa voi täysin tietää. Kadehdimme toisiamme usein oletusten tai ohuen tuntemuksen pohjalta, jonkun jota näemme, tai luulemme näkevämme. 

Toisesta näkee vain sen minkä hän haluaa näyttää. Meissä jokaisessa on epäonnistumisia, kolhuja ja menetyksiä, emme vaan kaikki pidä näitä ikäviä asioita näkyvillä. Se että kukaan ei ole kuulemassa kun puu kaatuu metsässä, ei tarkoita etteikö se olisi kaatunut. Ja se että taisteluistaan on selvinnyt, ei tarkoita etteikö niitä olisi ollut. Se kuinka paljon itsestään haluaa paljastaa toisille ja mitä puolia itsessään haluaa pitää itsellään on taas jokaisen oma asia. Jokainen jakaa sen minkä sopivaksi kokee. Se lie ihmisoikeuksista perimmäisimpiä?

Mitä sitten haluan tällä kirjoituksellani sanoa? Ehkä sitä että meidän tulisi muistaa että koskaan emme voi täysin tietää toisen ihmisen polkua eivätkä luulot ole tiedon väärtejä ja ennenkaikkea se mitä näemme ei koskaan ole koko kuva, ihminen on aina enemmän kuin osiensa summa. Aina tulisi muistaa siis suhtautua toiseen kunnioituksella, riippumatta siitä kuka hän on, mitä hän sanoo ja miltä hän näyttää, sillä siitähän siinä on kysymys, ihmisarvon kunnioittamisesta, rakastavasta myötätunnosta?

Elämä on tässä!

Tämä ei ole kertausharjoitus, tämä ei ole "layover" -välivaihe jota sitten seuraa se elämä. Elämä on tässä ja nyt. Ei tulossa eikä menneessä. Meillä jokaisella on vain tämä hetki, tässä ja nyt. 

Jos sinulla olisi huomenna vain se mistä tänään olet kiitollinen, 

mistä olisitkaan kiitollinen?

Eletään hetkessä, sillä kellään meistä ei ole yhtään enempää.

Näillä ajatuksilla suuntaan vuoden viimeisiin päiviin: 

<3

Kiitollisuus, onni ja mielenrauha

Vähintäänkin mielenkiintoisen vuoden vedellessä viimeisiään päätin kirjoittaa vielä edes tämän yhden postauksen tälle vuodelle. Olen ollut aika hiljaa paristakin syystä. Ensinnäkin muu elämä ja sen rytmittäminen on vienyt tilaa. Toisekseen pääni sisällä on kimpoillut niin monia keskeneräisiä prosesseja ja ajatuksia että en tietoisesti ole halunnut edes yrittää pukea niitä sanoiksi. Miten sanoittaa sellaista mitä ei itsekään ymmärrä, mistä ei ole vielä mielipidettään muodostanut?

Kuluneen vuoden aikana pääteeman tuntuu muodostaneen eräänlainen tasapaino. Asiat ovat asettuneet paikoilleen. Vai onko sittenkin niin että minä olen löytänyt sen mielenrauhan, tilan jossa voin antaa asioiden tulla ja mennä, jossa osaan ottaa vastaan sen mitä tulee, hyväksyä asiat sellaisina kun ne ovat, yrittämättä muuttaa niitä?

Vaikka pieni Buddha sisälläni on vahvistunut, ei se toki aina ole ensimmäisenä esillä. Toisinaan hermostun ja kiihdyn asioista, silloin kuormitusta on yleensä muutenkin enemmän. Mutta aina, pienen tauon päälle, löydän sisäisen Buddhani ja sen olennaisimman, yhden pienen kysymyksen joka muuttaa kaiken. Tunteiden myrskytessä, mistä tahansa syystä, kysyn itseltäni vain yhden kysymyksen: "onko se tärkeää?". Tiedättekö, hyvin harva asia on. Useimmat joita väitämme tärkeiksi ovat niitä joissa egomme on ottanut osumaa tai joissa me haluamme jonkin asian menevän tietyllä tavalla, jonkun ihmisen toimivan tietyllä tavalla. Sen sijaan että hyväksyisimme asioiden ja ihmisten luonteen ja antaisimme niiden olla. Ei kaikella tarvitse olla paikkaa, lokeroa ja leimaa. Asiat vaan olevat. Tämän olen tänä vuonna oppinut. Melko huikeaa eikö?

Olen oppinut keskittymään olennaiseen, tarttumaan työhön. Osaan antaa asioiden olla, osaan paremmin luopua hallinnan tarpeesta. Loppujen lopuksi on tärkeintä ymmärtää olevaisuuden luonne ja oma olevaisuutensa osana ykseyttä. Minulle elämä ei ole kilpailua eikä siinä ole tärkeintä miten paljon omistaa, eikä siinä ole tärkeää määrittää sitä miten sijoittuu suhteessa toisiin, tai miten toiset suhtautuvat ja sijoittuvat suhteessa sinuun. Olennaisinta minulle on ollut päästä kosketuksiin oman ytimeni kanssa, eheytyä, täydentyä ja saavuttaa mielenrauhaa. 

Kuluneen vuoden ajan olen tuntenut käsittämätöntä kiitollisuutta ja onnenpotkuja. Elämä ei aina vie niinkuin toivoisi, mutta aina siten kuten minun parhaakseni on. En murehdi menneitä enkä stressaa tulevaa, elämä on tässä ja nyt. Koko vuoden olen tuntenut olevani keskellä käsittämätöntä hyvää ja onnea. Eikä se tarkoita etteikö kohdalla olisi ollut vastoinkäymisiäkin. Mutta kaiken keskellä olen tiennyt varmuudella että elämä kantaa. Koen saavuttaneeni vuoden aikana jotain niin olennaista että huomaan tässäkin olevani kyvytön kuvaamaan sitä riittävän hyvin. Alleviivasin tekstistä niitä joita koen olennaisimmiksi

 Vaikka kaikki on kesken on kaikki kuitenkin niin valmista, täydellistä, tässä ja nyt, keskellä epätäydellisyyttä. Joka päivä olen onnellisempi kuin eilen ja mitä onnellisempi olen sitä ihmeellisempiä onnenpotkuja tielleni on osunut. Tämän olon lähteille soisi jokaisen pääsevän.

Kaikki lähtee kiitollisuudesta, ja joulunaika jos mikä, on otollinen kiitollisuuden tunteiden harjoittamiselle. Kiitollisuutta seuraa onni.... kokeile vaikka ;)